Metsän tummuus mulle tuokaa

Kello on vähän yli puolen yön, kun tallustelen matkani ensimmäisiä kilometrejä – Tampereen rautatieasemalle. Mietin, mitä vastaantulijat mahtavat ajatella minusta; rinkka selässä ja puukko vyöllä en tunne kuuluvani kivikaupungin kaduille. Eipä juuri ketään kyllä tule vastaankaan.

Juna odottelee asemalla, ja hyppään kyytiin. Paikkani on päivävaunussa, sekä säästösyistä että siksi, etten juuri välitä jakaa makuuhyttiä ventovieraiden kanssa. Eiköhän tässäkin tule vähän nukuttua, enkä minä edes matkaa kuin Ouluun asti.

Se alkaa olla menoa nyt. Enää ei ehdi käymään kotona, joten kaiken tarvittavan on parempi olla mukana. Ei kyllä pelota, hieman vain kutkuttaa. Mitähän reissu tuokaan tullessaan?

Luotan kyllä varusteisiini. Ainoa epävarmuustekijä on se, ettei mukana ole oikein minkäänlaista sadeasua. Tuulipuvun vedenpitävyys on melkolailla nolla, vaikka toisaalta se kyllä kuivuukin nopeasti. Toivottavasti on poutaa, tai sitten sen verran pakkasta, ettei sade tule vetenä.

Viikkoa ennen lähtöä tein pienen harjoituslenkin Kaupin ja Niihaman metsissä, kenties reilut 10 kilometriä. Tarkoitus oli testata, millaista pakattua rinkkaa on kantaa, riittääkö vaatetus ja miten selkä ja polvet kestävät rasitusta. Koe onnistui mainiosti, kulkeminen osoittautui odotettua helpommaksikin, ja opin tuikitärkeitä perusasioita rinkan ja muiden varusteiden käsittelystä. Ensimmäisenä vaelluspäivänä varmasti kiitän sitä.

Juna liikkuu. Ensimmäisen kerran lähden Tampereelta junalla pohjoisen suuntaan. Jo alkoi olla aikakin.

Parkanot, Seinäjoet ja kaikenlaiset Übervieskat vilahtelevat tokkuraisiin silmiini yön pimeydestä. Pikajunan penkillä ei tahdo löytää hyvää nukkuma-asentoa, ja vaikka kukaan vaunussa ei onneksi varsinaisesti meluakaan, häiriöitä on aina sen verran, että uni jää puolinaiseksi horteeksi.

Vähitellen aamu alkaa valjeta, ja katselen ohi vierivää pohjoispohjalaismaisemaa. Täällä en ole koskaan käynyt. Tästä eteenpäin joka nurkan takana lie jokin salainen portti tai uusi tie, kuten Sormusten herran laulussa sanotaan. Paljon on maailmassa nähtävää, mutta tästä on varmaan hyvä aloittaa.

Radanvarteen ilmestyy valaistuja teitä ja markettien valomainoksia. Oulu. Keplottelen rinkan alas hyllyltä ja vetäisen pusakan päälle. Astun laiturille ja kävelen rautatien toiselle puolelle linja-autoasemalle.

Kuusamon-bussin lähtöön on aikaa reippahasti, joten nyt, kun minkäänlaista paluuta ei enää ole, päätän ilmoittaa äitimuorille tekstiviestillä reissustani. Vastausta ei hetimiten kuulu, ja nukkumassahan hän varmaan onkin. Istahdan penkille odottamaan.

Vähän hermostuttaa, löydänkö oikean auton. Ei ole mitään hajua, minkä firman bussilla olisi tarkoitus liikkua, ja niitä tuntuu lähtevän tässä aamutuimaan aika paljonkin, mikä Kemin suuntaan, mikä Kajaaniin.

Joku sitten Kuusamoonkin. Saan rinkkani tavaratilaan, otan sieltä vain muistiinpanovälineet, puhelimen ja lompakon. Kuski myy opiskelijalipun Kuusamoon, ja seuraava etappi voi alkaa.

Alkumatka on tasaista, kuten Pohjanmaalla pitääkin. Nokian rakennuskompleksit vaihtuvat nopeasti nuoreksi, vähän rääseikköiseksi männiköksi ja aukeiksi soiksi. Maisema on vähän masentavaa, tämä ei ole minun maatani.

Pudasjärven puolella alkaa tulla vastaan laaksoa ja kukkulaa sekä vääjäämättömästi myös ensimmäiset porot. No niin! En sentään hypi bussin etuosaan kuvaamaan sarvipäitä kuin jokin hömelö saksalaisturisti. Semminkin, kun kamera on alhaalla rinkassa, hmh. Tien varren liikennemerkki ilmoittaa porovaarasta tästä eteenpäin koko Lapin ja Koillismaan alueelle. Hupaisaa, mutta varmaankin realistista.

Mielenkiintoista kyllä, vaikka taloja on tienvarressa siellä täällä, peltoja ei näy missään. Pelkkää metsää ja suota, joskus järvi. Ei taida maatalous oikein kannattaa näillä selkosilla.

Pudasjärvi jää taakse, sitten Taivalkoski. Tunnelma alkaa nousta. Muistuu mieleen, kun edellisen kerran istuin bussissa rannattomilta näyttävien metsien keskellä, matkalla kohti tuntematonta määränpäätä. Olin menossa armeijaan, Vekaranjärvelle. Matkaseurana oli silloin lähemmäs neljänkymmenen asteen kuume. Se reissu ei päättynyt hyvin. Toivottavasti tällä kertaa ei sairastuta.

Bussi pysähtyy pysäkille, jossa odottaa keski-ikäinen mies. Mietin, millä sanoilla hän ilmaisee määränpäänsä. Ei varmaan ”Kuusamoon”, sillä Kuusamossahan ollaan jo. ”Kaupunkiin”? Onko Kuusamo yleensä kaupunki? Ovi avautuu, äijä kapuaa kyytiin. ”Keskustaan.” Jaha.

Onnikan matka päättyy Kuusamon linja-autoasemalle. Keskustan läpi ajaessamme bongaan Metsähallituksen palvelupiste Karhuntassun, jossa olin ajatellut käydä, minulla kun olisi hyvää aikaa ennen Sallaan päin menevän auton lähtöä.

Nyt tunnen jo sointuvani paremmin maisemaan kuin Tampereella, vaikka asvalttiteitä edelleen tallaankin. Vaikka Kuusamo ei mikään arkkitehtoninen helmi olekaan, eikä mikään kaupunki kai esiinny edukseen pilvisenharmaana lokakuun päivänä, katselen ympärilleni uteliaana. Aletaan olla pohjoisessa!

Karhuntassussa mietiskelen sopivaa matkamuistoa reissulta. Se on ostettava nyt, sillä Oulangan luontokeskus on remontin vuoksi kiinni ja paluumatkan aikatauluista taas ei ole tarkkaa tietoa. Päädyn kangasmerkkiin, johon on brodeerattu Oulangan puiston tunnus. Se ei paina mitään eikä vie tilaa rinkassa, eikä ole turhan kalliskaan.

Palailen linja-autoasemalle ja ennen pitkää yhytän Sallan-bussin. Sen ympärille kokoontuu joukko muitakin rinkkaselkiä sekä muutama paikallinen kulkija. Jälleen kamppeet tavaratilaan ja sisään istuskelemaan.

Nyt on lopullisesti päätettävä, aloitanko kierroksen Hautajärveltä vai Ristikalliolta. Jälkimmäistä versiota olen tähän asti ajatellut, sillä se on kymmenen kilometriä lyhyempi ja kaiketi myös maisemallisesti mojovampi. Käytössäni oleva Kuusamon matkailukarttakaan ei ulotu aivan Hautajärvelle asti, vaikka eipä tuosta paljon jää puuttumaan ja reitin pitäisi olla hyvin merkitty.

Minä istun auton etuosassa ja kuski rahastaa matkustajat takaa alkaen, niinpä kuulen, mihin muut ovat menossa. Toinen seurue, poika ja kaksi tyttöä, ostavat liput Ristikalliolle, neljän tytön porukka taas Hautajärvelle.

Elämän suuret päätökset ovat joskus yksinkertaisia. ”Opiskelija, Hautajärvelle”, sanon kuskille.

Matkan viimeinen moottorivetoinen etappi alkaa. Bussin etuosassa on hyvä katsella edessä avautuvia maisemia. Alkuun näkymät ovat samanlaisia kuin Kuusamoon tullessa, mutta sitten äkkiä auto nousee harjanteen laelle ja edessä kohoaa jotain julmetun suurta ja mahtavaa.

”Eihän Ruka ole tunturina juuri minkään kokoinen, eivätkä Suomen tunturit oikeisiin vuoriin verrattuna senkään vertaa mitään”, jankutan itselleni, mutta en saa silmiäni irti maisemasta. Olkoon vain vaivaiset vajaat viisisataa metriä merenpinnasta, mutta yksinään matalampien vaarojen keskellä Ruka näyttää majesteetilliselta. Enkä minä niitä isompia tuntureita ole koskaan nähnyt, joten se niistä. Vuoria kyllä vuonna -92 Islannissa, mutta ne olivat yleensä kaukana ja muodoltaan tasapaksuja, vailla selkeitä huippuja.

Tällä hetkellä jos työntäisin mittarin kainalooni, se näyttäisi saunamaisia lämpötiloja lapinkuumetta. Tai koillismaankuumetta, mutta periaate on sama. Sitä paitsi: poroja [x], tuntureita [x], kynttiläkuusia [x], ihmisiä [ ] – ihan Lapilta näyttää.

Pysähdys Rukalla. Epätodellisen näköinen pseudoalppikylä, mutta ei se minua häiritse. Hyvä kun on olemassa, sivistys voi maistua hyvältä kun seuraavan kerran tullaan tänne.

”Tästä eteenpäin olisi selvittävä lihasvoimin.”

Käylästä otetaan kyytiin kaiketi postia ja pari matkustajaakin, sitten matka jatkuu taas. Ristikallion tienhaarassa jäävät ensimmäiset vaeltajat kyydistä. Ennen Oulangan kylää poiketaan yllättäen sivutielle, ja minä katselen kelloa ja seljenneellä taivaalla hitaasti alaspäin matkaavaa aurinkoa hieman huolestuneena. Ehtiikö tässä ylipäätään metsään ennen pimeäntuloa? Olisikohan sittenkin pitänyt mennä Ristikallion kautta...

Kuin lisätäkseen piruuttaan levottomuuttani kuski pysähtelee joka talon portilla ja viskoo sivuikkunasta lehtiä postilaatikoihin. Mies on pienikokoinen ja tummanpuhuva, kenties saamelainen. Vaikuttaa mukavalta veikolta, mutta en sentään kehtaa mennä pyytämään lisää vauhtia. Varmaankin vastauksena olisi huvittunut naurahdus ja ihmettelyä etelän miesthen kiireestä. Kuten oikein olisikin. Ei se metsä sieltä karkaa.

Palaamme päätielle ja näemme ensimmäisen vilauksen Oulankajoesta. Sitten, lopultakin, Hautajärvi. Minä ja tyttöporukka kaivamme rinkkamme esille ja alamme sovitella niitä selkään. Luon haikean silmäyksen bussin loittonevaan perään. Tästä eteenpäin olisi selvittävä lihasvoimin, seuraavat 80 kilometriä.

Löydämme nopeasti Karhunkierroksen aloitusportin ja otamme pakolliset lähtökuvat. Tai minä otan, sillä tarjoudun käyttelemään myös tyttöjen kameroita, jotta he pääsevät kaikki objektiivin etupuolelle. Sitten astun portista. Varsinainen reissu on alkanut.

Tytöt lähtevät matkaan ensin, mutta ohitan heidät jo muutaman sadan metrin jälkeen. Hetken päästä reitti saapuu hiekkatielle, ja minä olen kartattomana hieman hämmennyksissä. Tienvarren puussa on kyllä oranssi täplä, mutta tarkoittaako se, että pitäisi jatkaa tien yli vai sitä pitkin? Tien takana aukeaa suo, jota katselen epäluuloisena. Näyttää märältä, mutta ehkä siitä voisi taiteilla yli. Ei helvetti. Pysähdyn tienposkeen miettimään ja olen siinä vielä, kun tytöt tulevat ja jatkavat suoraan ohitseni tietä eteenpäin. Hymyilen tyhmänä ja naamioin epätietoisuuteni kaivamalla mukamas rinkasta jotain, ja nappaankin rusinapussin takin taskuun.

Ohitan tytöt pian uudelleen – minulla näyttää askel kulkevan! Seuraava suo tulee eteen, mutta sen yli johtavatkin pitkokset. Tietysti. Eihän satojen tai tuhansien ihmisten vuosittain kulkemaa vaellusreittiä voi tuosta vain paljaalle suolle linjata. Huvittaa ja hävettää äskeinen ihmettelyni.

Tähän mennessä ei maisemia juuri ole voinut kehua, soiden lisäksi nuorta metsää ja hakkuuaukeita. Vaan nytpä näkyy aukean takana vihreä kuusikko kuin aita, muuri: tästä alkaa metsän valtakunta. Varmemmaksi vakuudeksi polun varressa on vielä kyltti. Oulangan kansallispuisto.

Tuntuupa oudolta olla samaan aikaan perillä ja matkan alussa.

Maisema muuttuu laakista. Tällaista en ole nähnyt milloinkaan. Sammalikko ja jäkälikkö on paksua kuin unelmien untuvapatja, puilla on ikää enemmän kuin osaan arvatakaan ja vielä vanhempia makaa maassa voimastaan sortuneina ja hiljaa metsään syliin palaavina. Jotkut harvat paikat synnyinseudun lähimetsissä pääsevät kyllä likimaille tätä, mutta niistä puuttuu tämä Pohjoinen Ulottuvuus. Eihän se metsästä parempaa tee, hieno vanha metsä on hieno vanha metsä, mutta minulle se on uutta ja eksoottista.

Ylittäessäni pientä suonlämpärettä aurinko painuu metsänreunan taa ja saa minut kaivamaan kameran esiin. En tiedä, paljonko uskallan kuvata näin matkan alkumetreillä; filmiä on mukana vain yksi 40 kuvan rulla, ja käsittääkseni kuvauksellisimmat paikat ovat reitin loppupuolella. Näppään kuitenkin pari ruutua auringonlaskusta. Enempään kutvehtimiseen ei oikein olisi aikaakaan, sillä kaupunkilaisjärkenikin sanoo, että laskeva aurinko saattaa tietää sitä, että metsään tulee pimeä.

Taivallan hämärtyvän kuusikon halki, ja vähitellen korvani alkavat erottaa veden kohinaa. Savinajokihan se siellä kuohuaa. Arvelen pian pääseväni kartalleni, vaikka onkin vaikea arvioida, milloin tarkalleen.

Astun joen rantaan ja täytän juomapulloni. Parempaa vettä en ole eläissäni maistanut! Tai ehkä minulla vain on elämäni jano rinkanraahauksen jälkeen. Hyvältä tuntuu joka tapauksessa.

Matka jatkuu jokivartta alaspäin, ja hämärä tihenee tihenemistään. Otan taskulampun esiin, vaikka huomaan, että vielä toistaiseksi näkee paremmin kulkea ilman sitä. Karttaa katsoessa se on kuitenkin jo välttämätön. En tosin aivan tiedä, missä kohtaa karttaa olen, mikä hieman arveluttaa. Toivottavasti polku ei haaraile pahoin. Onneksi kompassisuunnalla itään kulkien osuisi väistämättä pian joelle, järkeilen. Eivätkä lähimmät talotkaan ole kartan mukaan joesta kuin kilometrin, parin päässä.

Pian lamppua tarvitsee jo jatkuvasti, ettei kompastu kiviin ja juuriin. Mieliala laskee hiljalleen, kun ei ole tarkkaa tietoa sijainnista ja matkan edistymisestä. Maasto ei onneksi ole erityisen vaikeakulkuista, mutta pitkä päivä alkaa vaatia verojaan.

Polunvarressa näkyy viitta: Rupakivi. Hyvä! Savinkajoen nähtävyys numero yksi jää kyllä nyt katsastamatta, sillä minua ei huvita tehdä pientäkään ylimääräistä lenkkiä, ja siksi toisekseen kiveä tuskin pimeässä edes näkyisi. Mutta tärkeää on se, että nyt tiedän tarkalleen, missä olen ja paljonko on matkaa lähimmälle laavulle, jonne olen päättänyt jäädä yöksi: pari kilometriä.

Haluaisin tehdä valituksen SI-järjestelmästä vastaavalle kansainväliselle organisaatiolle, sillä kilometrin pituus ei selvästikään ole vakio. Hämeenkatu päästä päähän ja takaisin on moninverroin lyhyempi matka kuin Rupakiveltä laavulle, siitä vakuutun yön pimeydessä järkähtämättömästi. Alan jo miettiä, mahdoinko mennä koko roskasta ohitse, mutta järkeilen jälleen, että sentään Savilammen kämpästä ja Oulangan sillasta sen vieressä en voi mennä, eikä sinne ole matkaa laavulta kuin toiset ”pari kilometriä”.

Vaan siinähän näkyy jo tutunoloinen laudanpätkä, jonka teroitettu pää viittoo joelle päin, ja kylkeen on kirjoitettu toivotut viisi kirjainta. Vielä pari pahasti venynyttä satametristä (mittayksikön anomaliat ulottuvat siis myös pienempiin osatekijöihin!), ja laavu sukeltaa hämärästä esiin. Tai itse asiassa liiteri. Hetken ihmeteltyäni löydän laavunkin, aivan jokirannasta.

Lasken rinkan selästä ja istun ihmettelemään. Tänne on nyt tultu, keskelle lappilaista korpea, tai ainakin korven laidalle. Katselen joen yli yötaivastakin tummempaan kuusikkoon ja kuvittelen, kuinka karhut ja sudet siellä katselevat minua. En pelkää, vaan koen syvää kunnioitusta ja hykerryttävää riemua. Tunnen olevani oikea sallainen agentti. Kartasta näen, että idän suunnalla lähimmät talot ovat reilun kymmenen kilometrin päässä ja niiden takana ei ennen Venäjän rajaa mitään, tuskinpa ihan äkkiä sen jälkeenkään. Erämaassa. Kotona.

”Tunnen olevani oikea sallainen agentti.”

Tiedostan olevani avuton aloittelija, mitään ymmärtämätön lähiön kasvatti aivan vieraassa ympäristössä, ja arvatenkin tulevina päivinä, vuosista puhumattakaan, näkisin metsästä vielä monia muita, vähemmän mukavia, vähemmän romanttisia puolia. Osaan kuvitella syysmyrskyn tunturilla, kivikossa nyrjähtäneen nilkan, poikasiaan puolustaessa päälle käyvän karhunkin. Erämaan kanssa ei ole leikkimistä. Silti tiedän, että tämä tuntemukseni on tosi. Metsä on koti. Alkukoti. Huuhdon käteni ja kasvoni Savinajoessa. Vaeltajan kaste, ajattelen hymyillen.

Avuttomuuteni alleviivautuu nopeasti, kun alan keitellä teevettä Trangialla laavussa. Könyän laavun perälle hakemaan jotain rinkasta – ja potkaisen keittimen nurin. Palava pirtu leviää samassa pitkin laavun lattiaa.

Paniikki! Aloitanko vaellusharrastukseni polttamalla laavun? Vedän takin hihan käden päälle ja alan huiskia tenttua sammuksiin. Se onnistuukin, mutta osa nesteestä karkaa lankkujen raoista maahan ja jää sinne saavuttamattomiin loimottamaan. Mikä nyt neuvoksi? Nestepaloa ei kannata vedellä sammuttaa, sen ymmärrän, mutta valutan yhtä kaikki lankkujen raoista hiukan vettä kastellakseni maata tulen ympäriltä.

Muutaman kauhuntäyteisen hetken jälkeen liekit sammuvat ja minä huokaisen helpotuksesta. Siirrän keittimen laavun ulkopuolelle ja vannon vastedes pitäväni sen siellä ja pitäväni sen pystyssä. Keitän sitten uudet teet. Lämmin juoma maistuu hyvältä ja tekee hyvää. Rauhoittaa. Nyt äskeiselle kohellukselle voi jo naurahtaa, mutta silloin oli leikki kaukana. Ei suhteellisen viileä etanoliliekki varmaan olisi kovin helposti paksuihin lankkuihin tai syysmärkään maahan tarttunut, mutta silti. Kamppeeni olisin ainakin saattanut polttaa.

Päätän olla tekemättä tulia yöksi. On jo myöhä ja olen väsynyt, ja puut pikäisi hakea ja varmaan pilkkoakin lampun valossa. Sitä paitsi olen kyllä saanut pyrotekniikasta tarpeekseni tälle illalle. On viileää, mutta arvelen tarkenevani velipojalta lainaamassani kolmen vuodenajan Haglöfsissä.

Riisuudun ja könyän pussiin. Vähän on vilpoista, mutta eiköhän se tästä, kunhan pussi lämpenee. Makoilen hissukseni ja katselen joelle, josta erottuvat enää kuohujen vaahtopäät.

Virran kohina peittää muut äänet alleen, mutta tuskin niitä paljon olisikaan. Yö on tyyni, eikä ketään ole lähimaillakaan. Olen yksin.

Yksin. Mieleeni tulevat Hautajärveltä kanssani lähteneet tytöt. Missähän he mahtavat olla? He jäivät jälkeeni, mutta olisivat kyllä jo täällä, jos olisivat tullakseen. Ovat ehkä menneet Savilammen tuvalle tai jonnekin aivan muualle, mistä sen tietää. Tuskin heillä hätää on. Kylmä vaivaa edelleen, mutta alan torkkua. Hiljalleen vaivun katkonaiseen uneen.

En voi kehua nukkuneeni hyvin, sillä yö oli kylmä, ja kova alusta teki hassuja myös lonkalleni. Silti tuntuu hienolta! Syön aamiaista, mysliä ja metwurstinäkkäriä, ja keittelen kyytipojaksi taas teetä.

Mitähän kello on? Ei tietoa, ei väliä! On valoisaa, siis päivä, siis aika oistua taipaleelle. Siinä tarpeeksi kronometriaa näille selkosille.

SI-organisaatio saa synninpäästön: kilometrit ovat yön aikana palautuneet normaalimittaansa. Niin Savilampikin tulee tuota pikaa näkyviin ja minä saapastelen katsastamaan kämppää.

Sieltä löytyvät myös tytöt aamupuuhissaan. Tervehditään; kerron olleeni yötä laavulla ja palelleeni hiukan. Tytöillä on ollut lämmintä kämpässä, mutta tiedän toisaalta heidän tarponeen vielä minuakin kauemmin pimeässä pitkin jokivartta, enkä kadu valintaani. He kysyvät, olisiko minulla jotain tarvekalua, jolla rassata auki Trangian ilmareiät, he kun ovat käyttäneet keittimessään geelimäistä polttoainetta joka on tukkinut polttimen. Pahoittelen, etten voi auttaa – mutta hymyilen kyllä sisäänpäin tyytyväisenä siitä, että joku muukin tupeksii Trangiansa kanssa.

Tytöt eivät tunnu pitävän kiirettä lähdössään, mutta minä haluan eteenpäin! Matka jatkuu Oulankajoen yli etelän suuntaan. Pikainen akva-gastronominen tutkimus paljastaa, että Oulangan vesi on hyvää sekin, mutta ei aivan pärjää Savinajoelle.

Pieni koukkaus länteen veisi Oulangan kanjonille, mutta vieköön. Minulla on pitkä päivämatka edessäni, Ansakämpälle saakka. Nousen kuitenkin portaita rinteeseen Savilammen yläpuolelle, jonne on rakennettu puinen näköalatasanne. On kyllä julmetun hienoja maisemia.

Näyttävistä maisemista saa kylläkin maksaa, ja valuutta on metrejä, korkeuseroa. Harjanteet alkavat tuntua jaloissa – millaistahan onkaan Valtavaaralla? No, siihen mennessä on rinkkakin keveämpi. Toivottavasti ei kuitenkaan liian kevyt, että ruokaa riittää.

Pian tulee vastaan puinen portaali, jonka mukaan siirryn Sallasta takaisin Kuusamon puolelle. Eipä ollut pitkä Lapin-reissu. Tulipa kuitenkin käytyä ja yöpymälläkin vahvistettua, minkä noteeraan taas yhdeksi hyväksi syyksi aloittaa Hautajärveltä.

Yllättäen vastaan tulevat myös Ristikallion kautta aloittaneet poika ja kaksi tyttöä. Ovatkohan matkalla kanjonia katsomaan? Vaikuttavat hekin vähän kummastuneilta minut nähdessään ja vastaavat tervehdykseen jotensakin epämääräisesti.

Oulankajoen tullessa taas näkyviin kaivan puhelimen esiin ja kokeilen kenttää. Löytyyhän se jotenkin, paremmin aukealla jokitörmällä kuin metsän siimeksessä. Laitan kotiin viestin, että hengissä ollaan ja matka jatkuu.

Taivalkönkään autiotupa on näyttävä ilmestys, kaksikerroksinen jopa. Vaikuttaa myös jotenkin siistimmältä kuin Savilammen kämppä – täällä varmasti kelpaisi viettää yötä. ”Kosken kohina ja honkain humina on meidän soittoamme”, sano. Vaan nyt ei jäädä yöksi. Notkuvat mutta vankanoloiset riippusillat vievät minut könkään yli.

Aventolamminkankaalla istahdan polun viereen mättäälle ja pidän välipala- ja maisemienkatselutauon. Kaunis paikka jälleen! Joki virtaa alhaalla laaksossa, parinsadan metrin päässä ja parikymmentä metriä alempana. Ympärillä kasvaa harvanlaista männikköä, joka antaa maisemalle mukavaa avaruutta. Tuntuu mukavalta saada rinkka hetkeksi selästä ja paino pois jaloilta.

Sää on suosinut taivallustani toistaiseksi. Aurinko ei sentään paista, mutta lämpötila lienee pari astetta plussan puolella ja mikä tärkeintä, on pouta. Toivottavasti jatketaan näissä merkeissä.

Ohi kulkee vastakkaiseen suuntaan, Taivalköngästä kohti, pariskunta. Tuntuisi kyllä jotenkin takaperoiselta lähteä kierrokselle Rukalta, vaikka eihän sitä mikään estäisi. Minä kuitenkin haluan päättää reissuni ihmisten ilmoille, en tyhjän maantien varteen.

”Vajaa vuorokausi Oulangan maisemissa on vanginnut mieleni.”

Pienessä notkossa virtaa parimetrinen puro, jonka yli keplottelen hieman epäilyttävän kuntoista siltaa myöten. Vieressä on uuden sillan rakennustyömaa, joten seuraavan vuoden vaeltajat päässevät tästä rauhallisemmin mielin. Hyvin siltavanhus kuitenkin vielä minut kantaa. Rytisuolle lähtisi luontopolku, mutta jälleen vetoan muutenkin pitkään päivämatkaani ja jätän sen odottamaan seuraavaa kertaa.

Sillä seuraava kertahan tulee! Vajaa vuorokausi Oulangan maisemissa on vanginnut mieleni tyystin ja tykkänään. Tänne on päästävä takaisin! Mutta vielä ei ole aika suunnitella tulevia reissuja, nyt nautitaan tästä, minkä ehditään.

Saavun leirintäalueelle ja päätän pitää ruokatunnin. Alue on tosin suljettu talveksi, enkä joudu alttiiksi kioskin jäätelö- ja limsahoukutuksille, mikä lienee vain hyvä asia. Portti ei kuitenkaan ole kiinni, joten pääsen pyörähtämään ihmettelemässä aluetta. Lasken rinkkani jollekin telttatontille ja kaivan Trangian esiin. Lihaliemikuutio lumpsahtaa veteen ja saa sen kiehuessa seurakseen makaroneja. Minimalistista mutta hyvää.

Huoltelen muutenkin itseäni. Koettelen polvea, joka saattaa olla hieman turvoksissa, mutta en ole varma. Vihoittelee kyllä, vaan kestänee. Varpaat ovat hieman hiertyneet, mutta eivät ainakaan vielä rakoilla. Sen sijaan takapuolen tai oikeastaan jalkovälin suunnalla on ikävänsorttinen jälki; johtuneeko vain hiestä ja hankauksesta, vaiko puutteellisesta intiimihygieniasta? Etsin hieman näkösuojaisamman paikan ja koetan peseskellä paikkojani.

Trangian kattila tyhjenee nopeasti. Jälkiruoaksi pari palaa suklaata – no, muutama – ja vielä hetki ruokalepoa, ja matkaan taas.

Kioski ja hoidettu leirintäalue olivat jo tarpeeksi outoja näkyjä, mutta asvalttitie tuntuu aivan käsittämättömältä ilmestykseltä tässä maisemassa. Sellainen kuitenkin jalkojeni alle ilmestyy. Oikealla näkyy maantiesilta Oulangan yli ja sen pielessä rakennus, näemmä biologinen tutkimusasema. Joen toisella puolella näkyy toinen pytinki. Luontokeskus. On remontissa ja suljettu, mutta autoja on parkkipaikka puolillaan. Päiväretkeläisiä Kiutakönkäällä, varmaankin, kenties myös puiston työntekijöitä.

Muuten keskus saisikin puolestani olla kiinni, mutta nyt olisin kaivannut vessaa, jossa kopeloida haarojani kaikessa rauhassa ja pestä ne huolella ja saippualla. Vaan eipä onnistu tällä kertaa. Niinpä jatkan matkaa, ja mikä onkaan jatkaessa, sillä edessä pitäisi olla nähtävää kerrakseen.

Kiutakönkäällä käy vilinä ja vilske niin punahehkuisten kallioiden välisessä uomassa kuin sen yläpuolella näköalapaikoilla. Laskeudun alas aivan kosken tykö ja koetan taltioda näkymiä filmille. Kamerani laajakulmaominaisuudet tuntuvat perin puutteellisilta, enkä usko tavoittavani edessäni avautuvaa uljautta puoliksikaan. No, taltioituupahan mieleeni ainakin, ja ovathan tuota kuvanneet minua taitavammat ja paremmin varustetut kuvaajat vuosikymmenten ajan; kyllä siitä aineistoa on. Mutta silti: oma kuva paras kuva.

Ylhäällä taukopaikalla teen ensi kertaa kunnolla tuttavuutta jokaisen metsänkävijän parhaan kaverin, kuukkelin kanssa. Olen kyllä lukenut kauniin ja sopuisan linnun luonteesta monista kauno- ja tietokirjallisuutemme teoksista, mutta onhan se ihan eri asia katsella siperiannärheä silmästä silmään. Mainio otus! Vaikka varmasti nämä Kiutakönkään linnut ovat aivan erityisen tottuneita ihmisiin ja heidän pöydistään putoileviin makupaloihin.

Lähestyttäessä Ansakämppää polku laskeutuu välistä syviin notkelmiin, missä maa on pehmeää ja kosteaa ja tuhansien jalkaparien kulutus näkyy selvästi. Pahimmin kuluneissa paikoissa on pitkoksia, mutta näyttää siltä, että pian tarvitaan lisää. Kulkuväylä on paikoin silkkaa mutaista murakkaa, jossa risteilee paksuja puunjuuria. Surullista, mutta minkäpä tuolle mahtaa.

Kun noustaan taas ylös rantatörmän päälle, ovat maisemat jälleen huikeita. Ei oikein uskoisi Suomessa olevansakaan. Eikä tietysti nyt ollakaan siinä Suomessa, missä minä olen varttunut, Järvi-Suomessa. Kauniita ovat nekin seudut omassa kastissaan, mutta tällaisia jokia siellä vain ei ole, ei ainakaan valjastamattomia.

Tulee mieleen, millaisia paikkoja tutut Tampere ja Lappeenranta ovat olleet ennen kaupunkien perustamista. Ovatko moottorisahat ja maansiirtokoneet, ja sitä ennen jo kirveet ja lapiot, syöneet kovinkin arvokkaita luontokohteita? Tammerkosken voi helposti kuvitella ärjymässä vapaana, mutta pienempiä helmiä, soita, lehtoja ja lampia, kallioita ja korpia, lienee kadonnut runsain määrin tyystin jäljettömiin. Onneksi paljon hienoa on säästynyt sielläkin, toki.

Vaan mitäpä jos olisi säästynyt jotain tällaista! Mitäpä jos olisi Etelä-Suomessa edes yksi tällainen parisataaneliökilometrinen kansallispuisto, jättimäisistä Lemmenjoesta ja UKK:sta puhumattakaan... Vaan mahdotontahan se on. Onneksi etelässä on paljon pieniä puistoja. Ehkä siten tulee loppujen lopuksi nähtyä enemmänkin hienoja paikkoja; yhden ison puiston yhdessä kolkassa käyneenä jättäisi ehkä muut nurkat koluamatta.

Missähän se Ansakämppä lymyää? Kyllä minun pitäisi siellä jo olla. Istun alas, tihrustan karttaa ja koetan selvittää, mitkä nimenomaiset joenmutkat allani luikertelevat. En tule hullua hurskaammaksi. Noinkohan olen jo mennyt ohitse? Jos niin on, ei kyllä kannattane kääntyä takaisinkaan, koska Jussinkämpälle on matkaa silloin alle kahdeksan kilometriä, ja kyllähän sekin tässä vielä menee. Jalat hiljaa, teiltä ei kysytty!

”Jalat hiljaa, teiltä ei kysytty!”

Kävipä klassisesti: kirjaimellisesti seuraavan polunmutkan takaa kämppä ilmestyikin näkyviin. Se nököttää alhaalla jokirannassa, joten seuraava aamu alkaa reippaalla nousulla jyrkkiä portaita. Vaan se on sen ajan murhe.

Kämpässä majailee jo pari seuruetta, mutta tilaa onneksi riittää. Huoneita on vieläpä kaksi, joten minä pääsen majoittumaan erilleen meluisasta nuorisojoukosta, rauhallisemman oloisen mieskaksikon seuraksi. Valtaan paikan ylälaverilta ja lähden pihalle ruoanlaittoon. Samaa makaronia jälleen. Noinkohan ensi kerralla pitäisi kehitellä jotain gourmeisempaa? Eipä tämä vielä maistu puulta, mutta pitemmällä reissulla voisi alkaa sapettaa.

Sisälle palattuani nostan ruokakassin roikkumaan katon kuivausnarusta. En tiedä, liikkuuko kämpässä öisin hiiriä, mutta parempi pitää varansa. Tuonne ne eivät ainakaan pääse.

Kämppäkaverini paistavat kamiinassa makkaraa ja tarjoavat minullekin. Kiitoksia vain, maistuu kyllä, vaikka juuri söinkin. Itse en viitsinyt makkaraa ottaa kannettavakseni; hartioitani säästääkseni lähdin siitä johtoajatuksesta, että kaikki mahdollinen muona on kuivaa.

Tyttöjoukko saapuu niin ikään paikalle. Vilkaisevat tupaan, ja vaikka yritän kertoa, että tänne mahtuu hyvin, päättävät kuitenkin mennä pihalle telttaan yöksi. Harmi... Minua ei kyllä telttaan saisi, kun on neljä hirsiseinää ympärillä ja kamiinakin nurkassa. Tai oikeastaan taidan olla vain laiska pystyttämään ja purkamaan sellaista, sillä kyllähän minä hirsilaavuissa viihdyn.

Myös toinen samalla bussilla tullut porukka, Ristikalliolta aloittaneet, ilmaantuu. Outo kohtaaminen Savilammen ja Taivalkönkään yläpuolella saa selityksen: olivat lähteneet könkäältä väärään suuntaan. Poika oli ymmärtääkseni toiminut matkanjohtajana, ovatkohan tytöt antaneet hänen kuulla kunniansa kartanlukutaidoistaan...

Muutenhan Karhunkierroksella ei kyllä helpolla voi eksyä. Polku on erittäin kattavasti merkitty maastoon ja kulunutkin niin selvästi, että sitä on vaikea kadottaa. Päälle päätteeksi se seurailee paljolti suuria luonnonmuodostelmia, kuten jokia ja eteläpäässään vaaroja. Ilman karttaakin voisi siis selvitä, mutta onhan se toki oltava olemassa varmuuden varalta ja siksikin, että voi seurata etenemistänsä.

Oikaisen itseni laverille. Tunnelma leijuu yhtä lähellä kattoa kuin itsekin olen. Perse uhkaa kyllä revetä, mutta ainoastaan fyysis-konkreettisesti, ei henkisessä mielessä. Vaikka tekee kipeää niin ei haittaa! Tai kuten muuan Mertarantaa ja A-tyyppiä parempi orkesteri laulaa:

Det gör ont – men gå ändå
du kan alltid vända om
Det gör ont – men gå ändå
du är här, och kom hit
...som en vandrare

Uni maittoi paremmin kuin edellisenä yönä, ja polvet ja jalkovälikin ovat selvästi nauttineet levosta. Kietaisen laastarin illalla varpaasta puhkaisemani rakon ympärille ja lähden ulos.

Hieno aamu vaikka kylmänlainen, lämpötila selvästi pakkasen puolella. Oulanka virtaa aivan tyynenä, häiritsen sitä sen verran, että saan huuhtaistua kasvoni ja vettä aamuteehen. Henkeäsalpaavan kaunista jälleen.

Syötyäni aamupalan ja pakattuani olen ensimmäisenä tuvasta taipaleella. Portaat ylös törmälle ovat juuri niin raskaat kuin illalla ounastelinkin, mutta nythän on vielä voimia. Niiden yläpäässä laitan puhelimen hetkeksi päälle.

Saan tekstiviestin, ystävä Tampereelta kyselee retken edistymistä. Vastaan sarkastisesti: ”Täällä on pakkasta, mulla on polvi paskana ja perseessä hiertymä. Siinä sulle Lapin eksotiikkaa, perkele!” Hetken päästä tulee huvittunutta vahingoniloa tihkuva vastaus, joten huomautan vielä: ”Naureskele siellä vaan, ensi kerralla otan sinut mukaan...” Kun hän kertoo lähtevänsä mielellään, alan kävellessäni pohtia, millaista olisikaan kuljeskella täällä sellaisen suloisen tyttöotuksen seurassa. Olisihan siinä puolensa, mutta niin on tässä yksin kulkemisessakin. Katsoo nyt, millaiseksi vaellusfilosofiani tästä ajan mittaan muodostuu.

Vastarannalla on joenmutkan hietikolle pystytetty teltta, ja joku näyttää kuhkivan sen liepeillä aamupuuhissaan. Kuinkahan kulkija on sille puolelle ajautunut? Kyllähän sinne pääsee esimerkiksi luontokeskuksen luota, mutta siitä alavirtaan ylittäminen lienee vaikeaa. Pitää palata samaa tietä takaisin. Tuolla puolella saanee kyllä olla rauhassa, siellä ei moni liikkune. Minä kuitenkin pysyttelen mieluusti vielä pysytellä valmiilla poluilla ja merkityillä reiteillä.

Jätän Oulankajoelle haikeat hyvästit, kun polku kääntyy kaakkoon. Saman tien alkavat myös nousut, tähänastisista pisimmät. Korkeuskäyrä toisensa jälkeen jää taakse. Rinteen päällä on kyltti: Vaarallinen lasku. Kummastelen hetken, että eihän tuo nyt kovin riskialttiilta näytä, mutta sitten tajuan, että talvella, suksipelillä, asia on eri.

Pakkasta kestää pitkälle päivään. Ilma on raikas ja suot ovat upeassa kuurassa – ja pitkokset sitä myöten liukkaita. Astelen varovasti ja tuijotan pelokkaana sysimustiin silmäkkeisiin, jotka tuntuvat huokuvan hautaista kylmyyttä.

Jussinkämppä on kauniilla paikalla järven rannalla. Kun astun sisään, äimistelen sen kokoa – tännehän mahtuisi kokonainen komppania. Pihapiirissä on myös hirsikota, jonne kätkeydyn tutkailemaan hiertymieni tilaa.

Päätän jättää alushousut sikseen, mikä voi tietysti olla hygienian kannalta askel huonompaankin, mutta ainakin antaa kalustoni hengittää vapaammin ja osa hankaavista häiriötekijöistä poistuu. Onneksi toimin vikkelästi, sillä olen juuri saanut itseni ainakin metsämittapuulla säädyllisen näköiseksi, kun kodan ovi avautuu ja viimeöiset kämppäkaverini saapuvat tutkailemaan paikkoja. Tunnen itseni jotenkin loukatuksi – eikö tämä ollutkaan minun yksityiskotani? No, ukot häipyvät ajallaan ja pääsen jatkamaan puuhiani rauhassa, tarkistan laastarin varpaassa ja haukkaan hieman evästä. Katselen vielä tovin maisemia kämpän ympäristössä ennen kuin suuntaan taas eteenpäin.

Tovia myöhemmin kohtaan äskeiset äijät taas. Molemmilla on kamera kourassa ja viittilöivät minua poikkeamaan polulta. Noudatan kehotusta ja kas vain! Pienellä aukiolla sännähtelee komea ukkometso kuin täydessä soidintouhussa. Lintu päästää reilun metrin päähän ennen kuin ärähtää ja hätistelee siivettömät kaksijalkaiset kauemmas. Sitten se alkaa taas keikistellä kaulaansa ja meuhkata. Vaan ei löydy haastajaksi toista samanlaista eikä yleisöksi koppeloa, ei nyt tähän vuodenaikaan kumminkaan. Vanha homenokka saa tyytyä esiintymään kameroillemme, jotka ovat toki vähintään yhtä kiitollisia todistajia näytökselle.

”Pienellä aukiolla sännähtelee komea ukkometso.”

Kuljemme yhtä jalkaa miesten kanssa kohti Kitkajokea. Vastaan tulee punapukuisia paikallisia koirineen; hirvestyskausi on näemmä alkanut. Kerromme heille kohtauksesta metson kanssa ja he nyökyttelevät, hulluja lintuja on nähty.

Kitkajoki löytyy rinteen juurelta. Se vaikuttaa tällä kohtaa varsin matalalta ja kivikkoiselta, ja niinpähän karttaan onkin merkitty kahlaamo. Minä en kuitenkaan lähde joen vastarannalle seikkailemaan, enkä kyllä jatka sitä myötenkään, sillä alkaa olla lounastauon paikka. Kulkijakaverukseni tekevät saman päätöksen, mutta asettuvat mukavasti vähän kauemmas. Retkimenyyni paras ja ainoa ruokalaji, makaronilihaliemi, valmistuu nopeasti, ja ilmoittelen sen maistuvuudesta myös tekstiviestillä kotiin. Kerron myös, paljonko matkaa on jo takana, ja saan kohta äidiltä tyytyväisen ja kannustavan viestin. Vaikka hän niin uumoileekin, en tunne olevani erityisemmin ylittämässä itseäni. Toistaiseksi reissu ei ole erityisemmin koetellut voimieni tai taitojeni rajoja. Kyllähän tämä nyt, mikäs tässä.

Edempänä jokivarressa ruokaili myös pari suunnilleen minun ikäistäni nuorukaista, murteesta päätellen Helsingin seudulta. Lähdemme kulkemaan kutakuinkin samaan tahtiin, vuoron perään toisiamme ohitellen.

Polku alkaa nyt seurailla Kitkajoen vartta ylöspäin – tai oikeammin reitti alkaa. Polku häviää jonnekin, ja matkalainen saa tasapainoilla rantakivillä toisella puolellaan jyrkkä rinne ja toisella kuohuva virta. Kivet tuntuvat kuitenkin olevan kunniaksi joen nimelle, eikä vaelluskenkien pito petä kuin pari kertaa, onneksi vaarattomissa paikoissa. Jonkinlainen sauva olisi kuitenkin nyt poikaa.

Työlään ja vaarallisenkin reitin korvaavat sitten näkymät, jotka tekevät minuun vielä Oulankaakin suuremman vaikutuksen, ehkä siksi, että täällä niitä katselee kunnioittavasti alhaalta päin. Jälleen on vaikea uskoa olevansa Suomenmaassa; voisin kuvitella maiseman jonnekin Siperian tai Pohjois-Amerikan vuoriseuduille. Jyrkkiä rinteitä koristavat siellä täällä vielä jyrkemmät kalliopahdat, joiden päältä puuttuu vain kotka tarkkailemasta jokilaakson valtakuntaansa. Kuvaamatta tämä jylhyys ikävä kyllä jää, sillä luova energia on keskitettävä sommittelemaan edes yksi mahdollinen kulkureitti kiveltä toiselle.

Harvoinpa olen iloinen päästessäni raahautumaan nelinkontin ylös jumalattoman jyrkkää rinnettä, mutta nyt tunnen kiitollisuutta jokaisesta metristä, niin pysty- kuin vaakasuuntaisestakin, joka jää minun ja joen väliin. Näkemiin hetkeksi, kaunis ja kauhea Kitkaseni! Toivottavasti tapaamme edempänä hieman helppokulkuisemmissa merkeissä.

Näillä tienoin 1:100 000-mittakaavainen karttani alkaa olla niin täynnä merkkejä, että Pienen karhunkierroksen risteyskohdassa saa olla tosi tarkkana, että lähtee oikeaan suuntaan. Päiväkin alkaa kallistua iltaan, ja vaikka avoimilla paikoilla onkin vielä pitkään aivan valoisaa, käy kuusimetsä hämäräksi.

Oikea polku löytyy kyllä, ja päädyn taas Kitkan rantaan Harrisuvannon riippusillalla. Sen ylitettyäni näen vaijeriveneen, jota olin jo vähän odottanutkin. Hauska peli, pitää päästä kokeilemaan! Paikalle tölväävät taas myös helsinkiläispojat, joten kuten huomaamme pian olevamme kirjaimellisesti samassa veneessä.

Vaijeri takkuaa hiukan, mutta tarpeeksi ähistyämme olemme vastarannalla ja lähdemme etiäpäin kohti Siilastupaa, jonne koipeni halajavatkin jo laverille oikomaan.

Vaan hetkinen! Nyt takkuaa myös matkantekomme. Polkua ei näy missään, tutut oranssit maalimerkinnät ovat tiessään. Mitä hemmettiä? Kiipeämme rinnettä ylös, ehkä polku kulkee siellä. Vaan ei. Lyömme tyhmät päämme yhteen, pojat kaivavat esiin tarkemman kartan ja minä kontribuoin kompassilla. ”Jos pohjoinen on tuolla... ei hitto, ottaako tämä jostain häiriötä? Minäpä siirrän rinkkaa. Eli siis... Eihän? Ei pohjoinen voi olla tuolla, mehän ollaan joen etelärannalla. Miten tämä nyt menee?” – ”Kitka virtaa tuonnepäin, sinne meidän pitää joka tapauksessa mennä.” – ”Ei muuten virtaa. Katso itse, tännepäinhän tuo vesi tulee.” – ”Ollaanko me siis..?” – ”Ollaan. Voi perkele.”

Vähitellen valkenee, että riippusilta ja vaijerivene olivat toisensa poissulkevia ylitysmetodeja – olemme ylittäneet Kitkajoen kahdesti! Ja vielä tarvitaan kolmas ylitys ennen kuin olemme jälleen oikealla reitillä. Tyhmyydestä sakotetaan, mutta päästiinpä kokeilemaan vaijerivenettä, oikein useampaan kertaan.

Tästä eteenpäin polku kulkee Oulangan varren tapaan ylhäällä. Silti joen ilme on erilainen. Kitka ei mutkittele pehmeästi ja muotoile viehkeitä hiekkarantoja, vaan kulkee suoraviivaisempana kallioiden ja kivien välissä. Jos Oulanka on karhu, enimmäkseen lempeän, vähän kömpelönkin oloinen mutta tarvittaessa hurjapäinen ja väkivahva, Kitka on susi: pienempi ja ärhäkämpi.

Matka, sekä tänään kuljettu että koko kierros, alkaa toden teolla tuntua jaloissa ja hartioilla, eikä ylimääräistä lenkkiä väärälle puolelle Kitkaa olisi tarvittu sen enempää ajan kuin voimienkaan puolesta. Kilometrit tuntuvat taas venyvän venymistään. Vesipullokin tyhjenee, eikä puroja tunnu enää olevan joka toisen polunmutkan ja harjanteen takana, kuten Oulangan varrella.

Silti pitkäkin matka päättyy joskus, ja sitä suurempi on helpotus Siilasmajan tullessa näkyviin. Väkeä näyttää olevan jo paikalla paljonkin, muiden muassa Ansakämpän kaverini, jotka lienevät ohittaneet meidät venesekoilun aikana.

Illan pimetessä seisoskelen kämpän edustalla ihailemassa Jyrävänkoskea, kun polun suunnalla alkaa vilkkua taskulamppujen valoja. Tytöthän sieltä tulevat. Tällä kertaa hekin majoittuvat sisätiloihin, ja Siilasmaja alkaa olla autiotuvaksi kaikkea muuta kuin autio: lavereille on levitetty pitkälti toistakymmentä makuupussia, ja yksi tytöistä asettuu suosiolla lattialle.

”Unta ei tarvitse kauan haeskella.”

Tytöt laittavat nopeasti ruokaa ulkona ja tulevat sisälle syömään. Istun pöydän ääreen heidän seurakseen ja juttelemme niitä näitä. Käy ilmi, että hekin ovat Tampereelta, partiolaisia. Kysyvät, olenko minä partiossa, vai muuten vaan vaeltaja. Kerron lähinnä aikovani sellaiseksi muuten vaan vaeltajaksi ja että tämä on ensimmäinen reissuni. Se tuntuu herättävän ihmetystä, ehkä vähän kunnioitustakin. Itsetunto kohoilee!

Pitkän ja raskaan päivän päätteeksi tuntuu herkulta käydä makuulle, eikä nätti neitokainen vieressä ainakaan pahaksi ole. Unta ei tarvitse kauan haeskella.

Neljäs vaelluspäivä valkenee pilvisenä mutta onneksi edelleen poutaisena, vähän edellistä lämpimämpänäkin. Ennen kuin lähden matkaan, saan tytöiltä arvokasta tietoa: bussien lähtöajat Rukalta. En ole vielä päättänyt, marssinko Rukalle jo tänään, vai jäänkö vielä yhdeksi yöksi metsään. Riippuu kunnosta ja mielentilasta loppukilometreillä. Ruokaa on yllin kyllin, sillä olen huidellut menemään ainakin päivän matkan alkuperäistä suunnitelmaa nopeammin. Mikäpä etten olisi, kun matkanteko on kerran maittanut.

Se tosin harmittaa, että filmiäkin on jäljellä älyttömästi, sillä olen kiintiöinyt senkin viiden päivän vaelluksen mukaan ja vielä loppupainotteisesti. Nyt jäi paljon komeaa kuvaamatta Oulangalla ja Kitkan alajuoksulla, mutta ei voi mitään. Onpahan syy tulla tänne takaisin – niin kun nyt ei muuten olisi.

Polku johdattaa minut ulos kansallispuistosta, niin kuin sanotaan, inhimillisesti katsoen aivan liian varhain. Kuljen kapeaa tientapaista etelään ja kuulen äänen, jota en ole osannut edes ajatella päiväkausiin, moottorisahan pärinän. Nuoressa taimikossa on metsuri harvennuspuuhissa. Toivottavasti en ohi kulkiessani mulkaissut liian pahasti, enhän minä metsätaloutta sinänsä vihaa, vielä vähemmän sen työläisiä. Paperitehtaasta saivat minunkin isovanhempani elatuksensa. Kontrasti siihen maailmaan, jossa olen muutaman päivän ajan saanut vierailla, on kuitenkin ankara.

Yksi mahdollisista yöpymäpaikoista, Porontimajoen autiotupa, tulee vastaan, mutta en pysähdy sinne edes syömään. Eteenpäin vie tie. Hakkuuaukealla saa katsoa tarkkaan, mistä polku menee, mutta kyllähän se löytyy.

Eivät nämäkään maisemat ihan arvottomia ole, ja nopeasti niihinkin alkaa taas tottua. Vaan ei ole vanhan metsän voittanutta, ei minulle enää milloinkaan.

Ensimmäinen loppusuoran vaaroista, Kumpuvaara kohoaa edessäni. Sen juurella on laavu, jossa viivähdän hetken ja koetan keventää rinkkaa syömällä. Kunnon ruokailu vain vaatisi vettä, jota minulla on niukalti mukana ja jota ei myöskään kovin helposti saa läheisestä Kuikkalammesta, vaikka se ilmeisesti tarkoitus olisi. Soinen ranta ei houkuttele koettamaan onnea, kummun sijasta siellä uhkaa ilmeinen mulahdusvaara.

Karttani mukaan reitti jatkuisi metsäautotietä myöten vaaran ympäri, mutta viitta osoittaa päättäväisesti ylärinteeseen. Onhan tuolla kartalla jo nelisen vuotta ikääkin, ehtiihän siinä linjaus muuttua. Ylös siis.

Tieltä huipulle on korkeuseroa nelisenkymmentä metriä. Ei vielä paha, mutta varmasti esimakua tulevasta. Laskeutuminen käy pitkin kiehtovaa rinnesuota, missä vesi tuntuu uhmaavan painovoimaa. Pitäisi yrittää ottaa siitä mallia seuraavaa nousua varten.

Vesipula alkaa käydä kriittiseksi, joten päätän täyttää pulloni pienestä suopurosta. Onhan se sentään virtavaa vettä, eli pitäisi olla suhteellisen turvallista. Eipä täällä muutakaan ole.

Konttaisenvaara. Nyt alkaa käydä rankaksi. Polku nousee aivan vaaran terävälle huipulle, mistä olisi vähän selkeämpänä päivänä varmasti hienot maisemat. Nyt näkymästä suurin osa jää pilvien taakse. Näyttää vieläpä siltä, että pilvistä merkittävä osa on minun alapuolellani, mikä hämmentää minua tasamaan tallaajaa.

Alas maantielle ja saman tien ylös, Valtavaara kutsuu. Sisulla, ärräpäillä ja neliveto päälle kytkien tämäkin rinne selvitetään, vaikka pari kertaa pitää pysähtyä vetämään henkeä. Hullun hommaa!

Valtavaaran selkäharjanteella on pieni suolampi, nimeltäänkin Suolampi, jonka rannassa laavu ja oikein pöytä penkkeineen. Viimeinkin vettä ruoanlaittoon! Makaroniannos jälleen kiehumaan, ja sitten vielä teetä ja vesipullokin täyteen. Johan tämä alkaa helpottaa, olenhan jo Valtavaaran päällä.

Tai niin luulin. Valtavaaralla huippuja riittää, ja polku löytää erehtymättä niistä jokaisen. Puuttomalla harjanteella näkee lohduttoman kauas, yhä uusia ja uusia ylämäkiä ja vasta jossain turkasen kaukana niiden takana Ruka.

”Valtavaaralla tuikea tuuli soi / siellä autiotupa on tuo”, lauloi Junnu Vainio ja kyllähän tiesi. Viima ehtii pureutua syvälle niin luihin kuin ytimiinkin ennen kuin palovartijan mökki tuo hetken helpotuksen. Tuumin jo, jäisinkö sinne yöksi, sillä alan olla aika puhki. Toisaalta kämpälle joutuisi hakemaan veden ties mistä, joten kaiken kaikkiaan voi sittenkin olla pienempi riesa rykäistä yksin tein loppuun asti.

Valtavaaranlammelle on sitten karttani laatimisen ilmestynyt laavu, jossa tauostelevat helsinkiläiskaverukset. Siihen voisi jo yöksi jäädäkin, ja kysyn jätkiltä, ovatko he samoissa aikeissa. Mutta hepä kertovat tähtäävänsä Rukalle Omenahotelliin, jossa kuulemma neljän hengen huone maksaa 150 markkaa. Ja heillehän sopii mainiosti jakaa summa kahden sijasta kolmeen osaan, joten lähdemme yksissä tuumin viimeisiin ponnistuksiin.

Virstanpylväs kertoo, että takana on 65 kilometriä – Hautajärveltä 75 – ja edessä siis enää viisi. Hurraa! Pian aukeaakin jo kaivattu näkymä: hotellin valot loistavat Rukatunturin takarinteessä, jota muuten lumitykit paraikaa maalaavat valkoiseksi. Lähdemme laskeutumaan alas Valtavaaralta.

Viimeinen kilometri tai pari hiihtokeskusalueen yhdystietä, sitten vielä läpi laajan mutta tyhjän pysäköintialueen, kunnes astumme sivistyksen portista hotellin respaan. Menipä täpärälle: Omena menee kiinni kuudelta ja kello on jo pari minuuttia yli, mutta ystävällinen yhden miehen henkilökunta on vielä paikalla ja ottaa meidät sisään. Saamme huoneen, ja minun luotuani kuolaavia silmäyksiä jääkaapin cokispulloihin respasetä antaa minulle vielä puolitoistalitraisen nektariannoksen kaupan päälle, ne kun ovat jäämässä vanhoiksi ennen hiihtosesongin alkua.

”Tuntuu aika absurdilta.”

Pehmeä patja, keskuslämmitys, juokseva vesi ja kyllä! suihku! Siinä puolen viikon hiet, noet ja roskat huuhdottuaan, vuoteessa limpparia siemaillessa tuntuu aika absurdilta ajatella, että vain paria tuntia aikaisemmin harkitsi vakavasti jäävänsä yöksi lähes paljaan taivaan alle syrjäisen lammen rantaan.

Mahassa hieman kiertää, mutta ei tunnu ylettömän pahalta. Olo on voitonriemuinen, ja siitä kertovia tekstiviestejä sinkoilee tietoverkkojen vietäväksi pitkin Suomea. Teinpäs sen! Tai ainakin melkein, huomennahan pitäisi vielä hankkiutua Rukatunturin toiselle puolelle, mutta se nyt on kaiken tämän jälkeen pientä.

Muutamaa tuntia myöhemmin mahassa kiertää vähän enemmän ja tuntuu todellakin ylettömän, ylittämättömän pahalta. Herään houreisesta unesta ja harppaan sängystä ylös. Onneksi lavuaari on metrin päässä, sillä paljon kauemmas en olisi ehtinyt ennen kuin enin osa illan aikana nauttimastani cokisesta ja suklaasta ryöpsähtää altaaseen.

Mitenkäs tässä näin kävi? Huuhtelen altaan ja suuni vedellä ja tunnustelen oloani. Mittaria ei ole mukana, mutta kuumetta minulla selvästi on. Ei tällaisia unia terveenä näe. Arvelen mahani jo tyhjentyneen, mutta etsin silti siivouskomerosta ämpärin sängyn vierelle.

Loppuyö menee sekavana virtana unen ja valveen rajamailla. Herään aamulla yhä kuumeisena, mutta ei auta, tänne ei voi jäädä potemaan.

Siivoamme ja luovutamme huoneen. Katselen pihalla korkeuksiin kohoavaa tunturia – miksi muuten Ruka on tunturi ja Valtavaara vaara? Jälkimmäinenhän on korkeampikin, ja molempien laki on käytännöllisesti katsoen paljas, muutaman männynkäkkärän kruunaama. No, oli miten oli. Olo on luvattoman heikko, rinkka painaa selässä enemmän kuin lähtiessä, ja rinne näyttää loputtoman pitkältä. Päätän kiertää tunturin. Katson kartasta jonkinlaisen reitin: ”Rukan ja Valtavaaran välistä tuonne järven rantaan ja sitten tunturin kylkeä seuraamaan, kyllä siitä perille löytää.”

Muutamaa kymmentä minuuttia myöhemmin seison Palvijärven rantavarvikossa ja totean, että ei löydä. Karttani on liian ylimalkainen (ja ennen kaikkea tässä kohdin täynnä merkintöjä) ja pääni liian sekaisin, että osaisin perille. Palaan takaisin sinne, mistä virallinen Karhunkierroksen reitti jatkuu.

Askelma kerrallaan hoipun päättymättömiltä tuntuvia portaita ylös. Minut ohittaa nuori suunnistaja, joka varmaan säälii tai halveksuu raahustamistani, luulee Karhunkierroksen käyneen etelän nössölle liian kovaksi. Eipä tiedä, millainen olo minulla on. Kiroan varmuuden vuoksi vuoron perään niin Kontaisen pikkupuron, Valtavaaran Suolammen kuin Omenan colapullonkin. Jostain niistä minä tämän vietävän pöpön kaiketi sain, vaikka saattaahan vika olla juotujen sijaan syödyissäkin aineksissa. Onneksi enää ei okseta. Eipä kyllä mahassa kyllä juuri mitään olisikaan; en aamulla uskaltanut syödä mitään. Se ei muuten varsinaisesti auta jalkaa nousemaan.

Silti ja sittenkin etenene vähä vähältä ylemmäs, ja lopulta seison hyppyritornin juurella. Tästä eteenpäin voin vaikka kieriä alas ja perille.

Päädyn kuitenkin laskeutumaan hyvässä järjestyksessä ja likimain pystyasennossa, mikä osoittautuu melkein yhtä työlääksi kuin nousukin. Polvet esittävät voimakkaita vastalauseita, ja lupaan niille vaeltavani vastedes tasamaalla.

Viimein sellaista löytyy täältäkin. Rinteen juurella on viimeinen – tai ensimmäinen – karhunkierrosviitta, ja sitä vasten lasken rinkkani taipaleen symboliseksi lopuksi.

Katselen alppikylää, kunnes äkkään Kotipizzan kyltin. Nyt uskaltanee kokeilla syömistäkin jo. Pian bolognese hehkuukin punaisena edessäni, mutta juomapuoli tuottaa pettymyksen: cokista en hetkeen kaipaa, maitoa tekisi yllättäen kovasti mieli, mutta sitä ei ole tarjolla. Juon sitten vettä.

Seuraavaksi pyöriskelen Rukaklubin matkamuistomyymälässä. Ostokset jäävät kyllä tekemättä, sillä hotelliyö, vaikka halpa olikin, ei kuulunut budjettiin. Samasta syystä jätän väliin saunan, josta paikalle ilmaantuvat tamperelaisneitokaiset vihjaavat. Unohtuisin vielä sinne loikoilemaan ja myöhästyisin bussista. Ja kävinhän minä suihkussa eilisiltana.

(Yhdellä tytöistä on muuten päällään Ropeconin t-paita viime kesältä. Kunnon ihmisiä siis kaikin puolin!)

Tyydyn niin muodoin hortoilemaan ympäriinsä vielä muutaman kymmenen minuuttia. Monenlaista ihmeellistä onkin kaupan, niin kitchiä kuin hyödyllistäkin tavaraa. Huomio kiinnittyy karhunlihasäilykkeisiin – onkohan hyvää?

Tytöt tulevat saunasta ja minä uskaltaudun heidän perässään ulos odottamaan bussia. Olo on onhea ja minun puolestani reissu saisi olla jo ohi.

Sitten se tapahtuu, ihme: istun paikallani, pehmeässä penkissä, ilman rinkkaa – ja silti liikun eteenpäin. Evää liikauttamatta! Oi konevoiman autuutta.

Se oli siinä, mitä jäi käteen? Mahatauti hellitti muutaman päivän mittaan, mutta vaelluskuumeen tartunta jäi krooniseksi. Lähtemättömästi painuivat myös elämykset sydämeen. En koskaan saa mielestäni ensimmäistä yötä Savinajoen laavulla, sitä hetkeä jolloin tajusin olevani metsässä yksin ja metsän kanssa yhtä. En toisaalta myöskään sitä toveruutta, jonka tunsin syntyvän vaelluksella kohtaamieni ihmisten välille. Voitettuamme samat vaikeudet (ja tehtyämme samat virheet) olimme samaa maata.

Opin paljon. Löysin varusteistani puutteita, jos kohta havaitsin myös monet seikat hyviksi. Kokemus ja taidot karttuivat. Ensi kerralla päivämatkoja kannattanee lyhentää, että maisemien katselun lisäksi myös näkee ne. Se ensi kerta näet tulee, toivottavasti pian.

Olen, jos en ylittänyt, niin saavuttanut itseni.

Call of the wild in me
Forever and ever and ever, forever
Wanderlust

X(Ei aiempia
vaelluksia.)

Kommentoi
tarinaa

Seuraava:
Pirkan taivalta 03