Metsän tummuus mulle tuokaa

Ahistaa taas. Pitäisi päästä metsään. Edellisestä kunnon vaelluksesta on yli puolitoista vuotta, pienemmästäkin retkestä vuosi. Rahaa ei ole yhtään, eikä aikaa paljon. Minne siis?

Metsäisiä kansallispuistoja Etelä-Suomessa, mieluiten Tampereen lähellä? Tavoitettavissa julkisilla kulkuvälineillä? Seitsemisessä ja Helvetinjärvellä on käyty jo…

Nuuksiota harkitsen, Isojärveä, Repovettä, Leivonmäkeä ja Lauhanvuortakin vilkaisen sillä silmällä. Sitten, jotenkin, hoksaan Tammelan kupeessa pienen ja toivottavasti sievän Liesjärven puiston. Kävelymatka kakkostieltä ja luontokeskuskin kangasmerkkejä myymässä!

Työvuorojen lomasta löytyy pari vapaata yötä. Hyvästi, julma maailma – tai ainakin näkemiin hetkeksi.

Rauman-bussi koppaa minut kyytiin Tampereen rautatieasemalta. Matka alkaa kohti Huittisten Lauttakylää, joka on tähän asti ollut minulle tuttu vain Risto Alapuron kirjasta Suomen synty paikallisena ilmiönä. (Käsittelee vuoden 1918 tapahtumia huittislaisesta näkökulmasta. Kenties pätevä esitys aiheestaan, mutta toivottoman epävetävää luettavaa pääsykokeeseen pakkotankattavaksi.)

Nokia, Vammala, Lauttakylä. Ei mainittavasti kirjaa inspiroivampi paikka livenäkään. Jään bussista ja alan odotella Porista Helsinkiin suuntaavaa. Nyysin Satakunnan liikenteen aikataulun, niin osun paluumatkalla tienvarteen oikeaan aikaan. En tiedä, oliko vihkonen maksullinen; ainakaan kukaan ei maksua pyytänyt.

Busseja saapuu ja pienen arpomisen jälkeen löydän niistä minulle oikean. Satakunnan liikenne saa ylimääräiset pisteet siitä, että kuljettajan lisäksi mukana on myös ihka oikea rahastaja, vai millä autoemäntä-nimikkeellä hänet nyt tunnetaankaan.

Pysähdys Forssassa. On helteisen kuuma päivä, ja päätän sijoittaa jäätelötötteröön ja puoleen litraan colaa. Lidlin colapullo, joita jäätelökioski jälleenmyy, osoittautuu suomalaisia lajitovereitaan kevyemmäksi, siis erinomaiseksi juomapulloksi vaellukselle.

Liesjärven lähestyessä huomio kiinnittyy tien länsipuolella törröttävään pystyyn kuolleeseen metsään, jota näyttää jatkuvan hehtaarikaupalla. En keksi, mikä moisen on voinut saada aikaan, enkä liioin, miksi puut on jätetty pystyyn. Sitten tosin oivallan, että alue saattaa jo kuulua Torronsuon kansallispuistoon, jota valtatie 2 näillä tienoin sivuaa.

Bussin ja minun tiet eroavat Eerikkilän tienhaarassa. Lähdin talsimaan kohti luontokeskusta kiroillen kuumuutta ja sitä, kuinka ikävää maantietä on astella vaelluskengissä. Ensi kerralla lenkkarit mukaan.

Kun lopulta pääsen luontokeskukselle, en voi olla ihmettelemättä, miksi ovelle vievä polku on pitänyt kierrättää mahdollisimman monen mutkan kautta. Jos ei oltaisi syvimmässä Hämeessä, tätä voisi luulla savolaiseksi huumoriksi.

Keskus sinänsä osoittautuu mukavaksi paikaksi. Ostan Hämeen järviylängön ulkoilukartan, joka näyttää kattavan Liesjärven, Torronsuon ja paljon muuta, sekä tietenkin puiston kangasmerkin. Hypistelen myös Nuuksion ja Torronsuon merkkejä, josko ostaisin ne jo valmiiksi, mutta periaate voittaa. Aikanaan sitten. Nuuksion liitokurre on vain niin söpö…

Näyttelyyn tutustuminen saa jäädä paluumatkalle. Käyn vain täyttämässä vesipulloni wc:ssä ja suuntaan kohti itse kansallispuistoa.

Kovin tarkkaa hajua minulla ei kylläkään ole siitä, mistä puisto alkaa. Sitä on ymmärtääkseni viime vuosina laajennettu voimakkaasti, eikä ainakaan juuri ostamani kartta kaiketi ole tässä suhteessa ajan tasalla. Veikkaan, ettei merkintöjä ole vielä myöskään maastossa.

Alkumatka on ainakin selvää talousmetsää: harvennustähteitä ovat polunvarret täynnään, ja välillä saa könytä pitkin metsäkoneiden jättämiä uria, välillä selvää hiekkatietä. Kuitenkin tämäkin elähdyttää sydäntä. Ollaan sentään metsässä! Mikä hyvänsä luonto voittaa asvaltin ja mainosvalot.

Huomattavasti vähemmän miellyttää sen sijaan rakko, joka putkahtaa kantapäähän jo matkan alkajaisiksi. Istahdan pehmeän sammaleiselle kivelle, hätistelen muurahaisia syrjemmälle ja tutkin tilanteen. Näemmä kengät ovat tiensä päässä: vuori kulunut kantapään kohdalta täysin puhki. Ei ihme, jos hiertää. Olisi voinut tajuta tuon vähän aikaisemminkin, mutta eipä uusiin kenkiin olisi ollut varaakaan.

Laastaroin jalkani huolellisesti ja kävelen kokeeksi kappaleen matkaa. Tuntuisi toimivan; reissua ei tarvitse keskeyttää. Uudet kengät on silti lisättävä ostoslistalle ennen seuraavaa.

Polku siirtyy harvalle, nuorta mäntyä kasvavalle kankaalle, joka miellyttää silmiä ja jalkoja jo huomattavasti alkumatkaa enemmän. Riemua ei kuitenkaan kestä loputtomiin, vaan maasto käy soisemmaksi. Päiväkin on painunut pilveen, ja synkimmässä ryteikössä polku uhkaa hävitä tykkänään.

”Ei luonto kysele ihmisen kauneusarvojen perään”

Mietin, että jos joskus sattuisin kutsumaan jonkun ulkomaalaisen tuttavan mukaan retkelle, en ehkä näyttäisi tätä nimenomaista kolkkaa malliesimerkkinä suomalaisesta kansallispuistosta. Silti, luontoa tämäkin on, ja loppujen lopuksi aika koskematontakin. Ei luonto kysele ihmisen kauneusarvojen perään, se on omanlaistansa ja sillä hyvä. Ja onhan tässäkin kieltämättä jonkinlaista alkuvoimaa, pienimuotoista jylhyyttä.

Osun Tapolanjärven rantaan ja pidän pienen ruokatauon. En kaiva Trangiaa rinkasta, mutta natustan leipää ja hörpin vettä. Kuvaan järveä ja rantakallioita, osin miltei onnistuneestikin.

Jatkan matkaa etelän suuntaan. Muutaman sata metriä kuljettuani korjaan ajatuksissani puukon asentoa vyöllä. Käteni haroo kuitenkin puoleksi tyhjää – kupeellani roikkuu vain tuppi.

Tuppi or not tuppi, siitä ei pelkältään paljon iloa ole. Mihin ihmeeseen puukko on voinut jäädä? Käännyn katsomaan taakseni, mutta teräkalua ei näy missään.

Pakko se on löytää. Lähden palaamaan polkua taaksepäin ja koetan miettiä missä olisin ainakin puukon nähnyt. Käytinkö sitä ruokatauolla? En, en kai. Enhän?

Palaan taukopaikalle, ja siinä fiskarsilainen köllöttää penkin päässä suorastaan vahingoniloisen näköisenä. Teki, mokoma, tämän tahallaan. Tökkään sen vihaisesti tuppeensa ja kiittelen onneani, ettei se ollut tämän kauemmas jäänyt. Tämä oli muistini mukaan ensimmäinen kerta, kun hukkasin tavaraa metsässä. Saisi olla myös viimeinen.

Kapean kannaksen poikki kuljettuani saavun Liesjärven rantaan. Täällä on parkkipaikka, opastuspiste ja vaihteeksi myös ihmisiä. Tutkiskelen karttoja ja opastustauluja, kun korviini kantautuu rämeä toitotus. En ole tietääkseni tuota ääntä koskaan eläessäni kuullut, mutta ei siitä voi erehtyä. Nostan pääni, ja valkea joutsenpari lentää aivan ylitseni etelän suuntaan.

Hienoa nähdä joukahaisten palanneen, toivottavasti jäädäkseen, kaikkialle Suomeen. Ei siitä ole kuin kuusikymmentä vuotta, kun Yrjö Kokko sai rämpiä päiväkausia pitkin Yliperän aapoja löytääkseen edes yhden parin.

Tämän hienon näkö- ja kuulohavainnon jälkeen paljon mainostettu Kyynäränharju tuottaa pettymyksen. Olin puheiden ja kartan kansilehden ilmakuvan perusteella odottanut jonkinlaista Punkaharjun pienoismallia, ja ehkä tuon sellaiseksi voisikin laskea, mutta mittakaava on kyllä aika mitätön. Koko harjuke on hyvä jos muutaman metrin korkea. Ilmasta näyttää kyllä hienolta, mutta se ei lohduta sammakkoperspektiivistä käsin. Ei ole nähtävyydeksi mokomasta, jos minulta kysytään.

Tallustan kuitenkin harjun toiseen päähän Kopinlahteen, sillä mielessäni väikkyy jo laavu, jonka olen valinnut ensimmäisen yön leirikseni. Kopinlahdessa odottaa toinen infopiste ja jonkunlainen uimarantakin. Ei kyllä tee mieli pulahtaa, sillä vesi lienee vielä kylmänlaista.

Erinomaisen kauniin kuusimetsän (ja vähemmän miellyttävän sadekuuron) läpi kuljettuani saavun Savilahden leiripaikalle. Puuvaja, joo; nuotiokehä, tuossa… missäs se laavu?

Missäs se laavu?

”Yöpuulle asettuminen mutkistuu”

Ei missään, on vähitellen todettava. Karttaan on joku piirrellyt omiaan.

Yöpuulle asettuminen mutkistuu kertaheitolla. Enhän minä ole jaksanut mitään telttaa mukanani rahjata, tietenkään. Kuusenjuurelle voisi käpertyä, mutta sää vaikuttaa vähintäänkin epävakaiselta. Joku vankempi katto olisi tervetullut…

Lopulta päädyn levittämään kamppeeni liiteriin, jonka keskellä on juuri parahultainen tyhjä tila. Seinää ei ole kuin kahdella puolen, mutta eipä se haittaa. Ainakin ilmastointi toimii. Seuraksi tuppautuu touhukas ampiainen, joka on onneksi kuitenkin kiinnostuneempi jäytämään polttopuista pesätarpeita kuin tökkimään minua pistimellään. Ennen pitkää sekin poistuu.

Vähän väliä ripsii lyhyitä kuuroja, joten nuotiolla ei viitsi istuskella. Sateiden lomassa kuljeskelen kuitenkin tutustumassa ympäristöön. Järvellä liikkuu joutsenpari, kenties sama, joka aiemmin tervehti minua yli lentäessään. Kuten vuotta aiemmin Pukalassa, koetan taas napata kuvia, mutta ei riitä pokkarin polttoväli.

Väkerrän iltapalaa ja juttelen aikani puhelimessa kullan kanssa ennen kuin kiepsahdan makuupussiin. Yö menee varsin mukavasti. Hyttysiä ei ole haitaksi asti, ja niiltä harvoilta on helppo suojautua jättämällä pussin suuhun vain pieni hengitysaukko.

Aamu valkenee varhain, mutta minulla ei ole kiirettä nousta. Pussin sisällä hämärä säilyy, ja vedän sikeitä kunnes lämpiää niin, että on pakko kuoriutua kotelosta. Mihinkään ei vieläkään ole kiire; seuraavan illan majapaikkaan Kaksvetisen kodalle on tuskin seitsemää, kahdeksaa kilometriä enempää.

Kokkailen rauhassa jonkinlaista brunssia, poltan pientä nuotiotakin ja näppäilen kuvia. Näkee kyllä, että kansallispuistolla on ikää pian viisikymmentä vuotta: maasto leiripaikalla on sangen kulunutta. Minkäpä tuolle mahtaa.

Kaunista on kyllä. Aurinko paistaa, koivut ovat hiirenkorvilla ja valkovuokot ja lukuisat muut kukat kukkivat täyttä päätä. Kelpaa olla!

Maltan kuitenkin jättää Savilahden taakseni ja lähden palailemaan eilistä reittiäni Liesjärven pohjoispuolelle. Kopinlahdessa pohdin tosin, poikkeaisinko muutaman kilometrin päässä Korteniemen perinnetilalla, mutta olen kai tullut laiskaksi, kun ekstralenkki ei jaksa kiinnostaa. Joku toinen kerta.

Korteniemessä olisi ollut kaivo, mutta jos olen oikein ymmärtänyt, niin pitäisi olla Kyynäränharjun pohjoispäässäkin. Kotoa kantamani vesi on lähes lopussa, eikä täällä voi pulloa täyttää joka purosta, toisin kuin pohjoisessa.

Kaivo löytyy kuin löytyykin, mutta ei minkäännäköistä välinettä veden nostamiseksi. Voiko tämä nyt näin typerää olla? Pitääkö sittenkin lähteä Korteniemeen vedenhakuun? Tavaan kaivon sijainnista vihjaavia ohjeita ja tihrustan karttaani. Tuolla on vielä joku rakennus…

Osun Hyypiön kämpälle. Kaivoa ei kyllä näy sielläkään. Itse kämppä on lukossa, mutta kuistille pääsee, toiseenkin kerrokseen. Kehittelen varasuunnitelman: Korteniemestä vettä, ja jos ei jaksa kävellä Kaksvetiselle, yöksi tähän.

Silloin paikalle osuu pelastava enkeli, Korteniemen opas. Hän neuvoo minut kuusikon kätköissä piileksivälle kaivolle ja kertoo, että läheisen kaivon, jolle ensiksi osuin, veden juomakelpoisuutta ei voida taata, joten sanko on viety sieltä pois.

Mainitsen oppaalle myös laavun puutteesta Savilahdessa, ja hän kertoo, ettei siellä kyllä ole moista koskaan ollutkaan. Ihmettelemme yhdessä karttani merkintää.

Juttelemme niitä näitä; opas vaikuttaa tuntevan puistonsa läpikotaisin niin maantieteen kuin biologiankin puolesta. Hän mainitsee, että kämpässä asuu tavallisesti kesäisin puistossa työskenteleviä tutkijoita, mutta nämä ovat nyt olleet viikonlopun kotonansa, palaisivat varmaan illaksi. Kiitän häntä tiedosta ja itseäni siitä, etten jäänytkään kuistille yöksi.

Opas lähtee takaisin Korteniemeen, minä kohti Kaksvetistä.

Matka jatkuu taas synkässä ja vetisessä korvessa. Koetan kovasti arvostaa sitä, mutta vaikeaa on. Tiedän kyllä, että vika on minussa. Valokuvissa sellainen on kyllä omalla tavallaan komea, mutta kulkea siellä ei tee mieli. Vielä ei sentään hyttysiä ole ihan hävyttömästi.

Päättyy synkkäkin korpi aikanaan, ja polku nousee jäkäläiselle kallioharjanteelle. Ympärillä kasvaa nuorta männikköä. Polun varressa huomio kiinnittyy mojovankokoiseen kivenmurikkaan, joka hehkuu punaisena jo kaukaa. Luulisi olevan melkoisesti rautaa siinä.

”Olenko parantumassa vaelluskuumeesta?”

Kunto on selvästi heikentynyt, joko fyysinen tai henkinen, sillä kävely alkaa tympiä. Tämä on oikeastaan aika huolestuttavaa. Olenko parantumassa vaelluskuumeesta, taantumassa pahaiseksi retkeilijäksi, joka hurauttaa autolla metsään ja kävelee korkeintaan pari kilometriä leiripaikalle paistamaan makkaraa ja pahimmoillaan kittaamaan kaljaa? Syytän ympäristöä. Vastikään talousmetsäkäytöstä pelastettu männikkö ei innosta kuin hetkittäin.

Kaksvetinen. Pieni korpijärvi, muttei sellaiseksi yhtään epäviihtyisä. Rannalla hirsikota ja tulipaikka (ja kartassa taas laavu, mutta siihen nyt on jo oppinut suhtautumaan enempi ohjeellisena). Järvellä taas joutsenia, kuvat taas huonoja. Pitänee luovuttaa, kunnes saa paremman kameran.

Ilta on kaunis. Tänään ei ole edes satanut.

”Pihapuussa” istuu musta, variksen muotoinen mutta sitä isompi lintu. (Majavaa tai piisamia ei näy, onneksi ei minkkejäkään.)

Pohjoisen kartoista on hauska bongailla hupaisaa nimistöä, mutta osataan etelässäkin: Kaksvetisen pohjoispuolella on Erinomaisensuo, sieltä muutama kilometri pohjoiseen Innonkannonsuo, mistä ei olekaan kuin kolme tai neljä kilometriä Italiaan: ainakin kartan mukaan läheinen kylä tuntee nimen Po. Sieltä etelään kuljettaessa taas päädytään kylään, jonka voisi kuvitella saaneen viime aikoina paljon uusia asukkaita – nimensä perusteella se paisuu, suorastaan Turpoo.

En tee tulia sen enempää pihalle kuin kotaankaan, mutta sytytän pari tuikkua, että näen askarrella. Toimittelen tavanomaisia leiripuuhia ja soitan kullalle. Sitten unta.

Aamupäivästä paluumatkalle kohti luontokeskusta. Päivä on kuuma; hiki virtaa ja voin ainakin kuvitella männikön pihkaisen tuoksun, vaikka en tukkoisella nenälläni mitään haistakaan.

Jos ei Liesjärvellä metsän iästä voikaan aina päätellä olevansa kansallispuistossa, ainakin sen huomaa, kun eteen osuu polun poikki kaatuneita puita. Lienevät sortuneet kohtalaisen äskettäinkin, koskapa niitä ei ole katkottu kulun helpottamiseksi. Horisontaaliasentoon kiepsahtaneen männynlatvuksen läpi on melko mahdotonta luovia, joten hieman katuvaisena rymyän itselleni uuden uran sammalikkoon ja kierrän puut.

Puolessa välissä etappia yhytän tuloreittini. Jos joskus palaan näille tienoille, kuljen mennen tullen Kaksvetisen kautta, enkä oikaise Tapolanjärvelle, siksi miellyttävämmässä maastossa polku täällä päin kulkee.

Pituutta tällä etapilla on vain vajaat kuusi kilometriä, joten huomattavastikin ennen pitkää osun maantielle ja viimeisten satojen metrien pitkosten jälkeen luontokeskukselle. Paikka on täynnä koululapsia ja minä sulkeudun häveliäästi vessaan siistiytymään. Mahdan haista aika alkukantaisesti. Näissä luontokeskuksissa ja vastaavissa vaeltajien ja retkeilijöiden tukikohdissa saisi olla suihkut, vaikka maksullisetkin. Nyt tuherran itseäni mitenkuten puhtaaksi lavuaarin ja pyyhkeen varassa, mutta lopputulos jäänee keskinkertaiseksi.

Keskuksen näyttely osoittautuu oikein onnistuneeksi. Vallankin Torronsuon laaja esittely saa kiinnostumaan paikasta entisetään, vaikka naapuripuistossa jääkin nyt tällä kerralla ajan ja varusteiden puutteiden takia käymättä. Valtavat, seinänkokoiset valokuvat herättävät eloon suon kaikki neljä vuodenaikaa. (Miltähän muuten valokuvaajasta tuntuu nähdä työnsä tuommoisina monimetrisinä tauluina? Onko työstä ylpeä vai näkeekö vain gargantualaisiin kokoluokkiin kasvaneet pikku virheet?) Kesällä suolla ei viihtyne kaikkien biljardien sääskien ruokana, mutta alkaa jotenkin kutkuttaa ajatus marraskuisesta yöstä, yksinäisestä vigiliasta autiolla suolla. Torropuistossa ei osin virallisesti ottaen saa yöpyä, mutta ehkä tuohon pykälään sopivan porsaanreiän raivaisi. Mitenhän Metsähallitus määrittelee ”yöpymisen”?

Näyttelyssä selviää myös tulomatkalla kummastuttaneen aavemetsän synty. Kulon jäljiltähän se. Hyvä, että jättivät alueen silleen ja liittivät puistoon. Paloaukeat ovat kuitenkin olleet olennainen osa myös Suomen metsäluontoa, eivätkä vain sotakirjallisuutta.

Bussin lähtöön on aikaa reilusti, joten syön vielä eväitä luontokeskuksen sisäpihalla istuskellen. Keskus on kuulemma rakennettu hämäläisen maalaistalon mallin mukaan umpipihan ympärille. Ei siinä mitään, hyvä idea, mutta jotenkin joutavaksi piha jää. Siellä on jokunen penkki ja pöytä, vaan ei siellä viihdy. Takapihalta se tuntuu enemmän kuin sisäpihalta. Voi kyllä olla keskeneräinenkin, remontissa.

Viimeiset kilometrit kakkostielle. Asvalttia on yhtä tuskaista tarpoa kuin tullessakin, mutta metri metriltä määränpää lähestyy. Lopulta voi laskea rinkan pysäkkitolpan juureen ja alkaa tähyillä etelään päin, josko onnikka jo saapuisi.

Edellinen:
Pukalassa 04

Kommentoi
tarinaa

Seuraava:
Hossassa 07