Metsän tummuus mulle tuokaa

Lumet ovat sulaneet ja kesä aluillaan; vaellusjalka vipattaa jo levottomana. Silmäilen nettiä kohteita hakien ja fiiliksiä nostatellen.

Jussi Ristilä kirjoittaa Pukalan-retkestään: Tämä retki ei juuri suunnittelua saanut osakseen. Katteltiin Jussin kanssa karttaa ja todettiin, että tuolla sitä voisi päivän kävellä. Minä en katso karttaa, mutta satun katsomaan Jussin kertomusta ja sitten Luontoon.fin sivua aiheesta ja päätän poiketa katsomassa. On se sen verran lähellä kotikulmia, ettei hukkareissusta pitkää tule.

Ajasta ei tällä kertaa ole erityisemmin kiinni, mutta ei 12 km² alueella viikkokausia viihdy. Kaksi laavua on Luontoon.fin karttaan merkitty, joten eiköhän ainakin yhtä monta yötä saada metsässä kulumaan, vähän enemmänkin jos siltä tuntuu.

Värvään kaverin toimittamaan minut virkistysmetsän rajamaille Juurakkoon; päätän takaisin tullessa budjettisyistä ja pitääkseni aikataulun joustavana kävellä Orivedelle ja hypätä siellä Tampereen-bussiin. Voisin tietysti säästää vielä enemmän ja toimia vastaavalla tavalla tullessakin, mutta haluan aloittaa metsittymisen virkein jaloin ja mielin. Paluumatkalla voi sitten vetää itsensä pahemmin piippuun, jos nyt noin 15 kilometrin kävely semmoista aiheuttaa.

Juurakossa kaveri kääntää Corollansa paluumatkalle ja minä alan sovitella rinkkaa selkääni. Samalla silmäilen ympäristöstä kaivoa, joka täällä kuuleman mukaan pitäisi olla. Ei löydy tähän hätään. No, eipä hätää olekaan, sillä rinkassa on juomavettä ainakin päiväksi, mutta vastaisen varalle olisi ollut hyvä tietää.

Polun alku sentään löytyy, ja sitä lähden seuraamaan. Pukalasta ei ole julkaistu varsinaista retkeilykarttaa, joten olen kirjastossa valokopioimani peruskartan lehden ja siihen Metsähallituksen sivujen opaskartan pohjalta raapustamieni lisämerkintöjen varassa. Kopio vain on hiukan haalea ja paikoin epäselvä… Polku on onneksi selkeämpi, joten arvelen sitä seuraamalla pääseväni perille, mikä tämän päivän osalta tarkoittaa laavua Valkeajärven rannassa.

Ensimmäinen tenkkapoo tulee polun kohdatessa metsätien. Tihrustan karttaa ja raavin hiestynyttä päätäni. Polun pitäisi kyllä jatkua tien toiselle puolelle, mutta mistä kohtaa? Aivan kohdalla ei näy mitään – kummasta suunnasta lähteä etsimään?

Sydän on vasemmalla puolella. Tallustan hiekkatietä parisataa metriä löytämättä merkkiäkään polusta sen toisella puolella. Hyvin ovat naamioineet. ”Tuon mäen päälle vielä, ja jos ei sitten löydy, käännyn takaisin”, ajattelen.

No, ei löydy. Mäeltä näkyy toinen mäki, kertoi Laila Hietamies jo aikoinaan, mutta ei puhunut poluista mitään. Vikasuunta, on pakko todeta.

Palaan takaisin siihen, mistä tulin tielle – ja kiroan vienosti, sillä tästähän jo näkyykin selvä viitta parinkymmenen metrin päässä edessäni.

Päästyäni jatkamaan polkua pitkin alkaa pian näkyä ensimmäisiä merkkejä Pukalajärven kehutuista maisemista. Polku kaartaa Isolahden rantaan korkean kallion päällä. Sääli vain, että vastaranta on väärällään mökkejä, näemmä miehitettyjäkin näin viikonlopun kunniaksi. No, lienen vain kateellinen, kun ei omalla perheellä saati itsellä koskaan ole moista kesäpaikkaa ollut.

”Metsää se on talous-
metsäkin, maisemaa kulttuurimaisema.”

Välistä polku kulkee jälleen pätkän matkaa metsätietä. Monia vaeltajia tällaiset osuudet harmittavat kovastikin, mutta minä nyt en ole niin nuuka. Kunhan tienpohja sopii käveltäväksi vaelluskengillä, ei se ole kulkuympäristönä hassumpi. Tietysti se on myös reissukohtainen suhtautumiskysymys. Nyt on heti kättelyssä selvää, että Pukala ei ole mikään kansallispuisto tai oikeastaan edes kummempi suojelualue. Metsää se on talousmetsäkin, maisemaa kulttuurimaisema.

Pukalan maasto on ”pienipiirteisyydessään vaihtelevaa”, kuten muistan ylipäätään Suomen pinnanmuodostusta joskus luonnehditun. Pientä nyppylää on pienen nyppylän vieressä ja perässä, ja korkeusmetrejä saattaa kaiken kaikkiaan kertyä jonkin verrankin, vaikka nettona ei kohotakaan juuri lähtöpaikkaa korkeammalle.

Sen verran minussa on pikkupoikaa, etten osaa olla huvittumatta Siitinjärven nimestä. Kuulemma Suomessa on sen nimisiä ollut vanhastaan paljonkin, kuten muutakin samaan aihepiiriin kuuluvaa nimistöä, mutta maanmittarit ovat siitinneet siistineet niistä valtaosan. Väitetäänpä, että Siilinjärvikin on alunperin kirjoitettu t:n viivan kera.

Järven eteläpäässä on nuotiopaikka – ja valitettavasti myös parkkipaikka. Nyt viimeksi mainitulla könöttää harmaa Nissan ja ensin mainitulla sen haltijaisto, kaksi keski-ikäistä miestä ja nainen. Viettävät suomalaista kesäiltaa perinteisen kaavan mukaan: paistavat makkaraa ja juovat viinaa. Ovat onneksi vielä siinä määrin pyhän toimituksensa alkuvaiheessa, että seuraksi viitsii istua, mutta kovin monta kuivaleivän siivua en siinä tule rouskuttaneeksi. Vaihdamme muutaman sanan, kerron suuntaavani Valkeajärvelle. He ovat kuulemma paikallisia, toinen miehistä ymmärtääkseni jopa aivan näiltä nurkilta Orivettä. Sävyisiä ja ihan mukaviakin ihmisiä sinänsä, vaikka jokaisen olemuksesta näkeekin, että täällä ja muualla on tullut kirkkaan putelin kanssa istuttua ilta jos toinen. Minä vain en osaa ymmärtää enkä sietää sitä, että metsään tullaan ryyppäämään. En kyllä oikein tiedä, miksi en. Onhan metsä minulle aivan kirjaimellisesti pyhä asia, mutta en minä alkoholia tai humaltumistakaan itsessään epäpyhänä pidä. Metsässä on kivaa ja kieltämättä kännissä on kivaa; miksei kivaa saisi olla metsässä kännissä? Kai se johtuu siitä, että metsä on minulle eräällä tapaa rauhan tyyssija, ja kännissä tulee yleensä meuhkattua ja rellestettyä tavalla tai toisella, ja vieläpä usein roskattua paikkoja ja muuten toimittua epäkunnioittavasti. Jos joku menee yksin tai tällaisella pienellä porukalla jonnekin korven kätköihin, vetää siellä hissukseen päänsä täyteen ja lähtiessään siivoaa jälkensä, niin en kai minä siitä mitään periaatteellista pahaa sanaa keksi. ”Poissa silmistä, poissa olemasta” toimii tässä tapauksessa hyvinkin.

Näine mietteineni lähden päivän viimeiselle etapille. Jossain Siitinjärven ja Valkeajärven puolimaissa törmään omituiseen näkyyn. Polun varteen on puuta vasten pystyyn nostettu reki. Kyllä, reki. Keskellä metsää, jos kohta ehkä polkua pitkin on hevosella talvisaikaan päässyt. Vaikea sanoa, kuinka kauan kulkupeli on siinä seissyt, mutta tuskin ihan viime lumilta. Mikähän tarina tämän takana on?

Valkeajärven laavu haetuttaa hieman itseään, mutta löytyy vääjäämättä, kun jaksan kulkea rantaa tarpeeksi pitkään. Taisi olla karttamerkintäni pielessä. Kaunis paikka ja viehättävän oloinen, pienehkö laavu. Tämänkin järven rannoilla on jokunen mökki tai muu asumus, mutta ei onneksi aivan vastapäätä. Asetun taloksi, tai laavuksi. Kello onkin jo päälle kahdeksan.

Keittelen ilta-ateriaa, kun näen kahden kookkaan valkean linnun lipuvan rauhallisesti järven vastarantaa myöten ohitseni. Äkkiä kamera esiin, varovin liikkein rantaviivalle. Zoom täysille ja joutsenet tähtäimeen. Räps, räps. Ruudulla näkyy kaksi vaaleaa laikkua tummaa taustaa vasten. Koetan tukea kameraa puunrunkoon, kiveen, mihin vain, ja nostan kennon herkkyyttä. Linnut vilkaisevat ohimennessään ihmisotuksen kummallista räpeltämistä, mutta eivät muuten näytä piittaavan, vaikka hutiloin yhteen kuvaan salamankin päälle. Lopulta saan kuin saankin pari kuvaa, joita voisi alustavasti arvella välttäviksi, vaikka lopullisesti sen näkeekin vasta kotona koneelta. Eivät ne kyllä joutsenia oikeastaan esitä, vaan metsäistä järvenrantaa, jossa nyt sattuu olemaan pari joutsentakin paikalla. Ollapa muutama kerroinpykälä enemmän zoomia ja jalusta!

Illan ja yön mittaan joutsenet kuljeskelevat järveä edestakaisin, mutta minä en vaivaudu enää pomppimaan niiden perässä; totean kuvaushaasteen mahdottomaksi välineilleni.

Sujahdan makuupussiin, lueskelen Jennifer Robersonin toimittamaa Avalon-aiheista novelliantologiaa ja nukahdan lopulta.

Herään samoihin aikoihin auringon kanssa, mikä tarkoittaa hävyttömän lyhyitä yöunia mutta hävyttömän komeita näkymiä aamu-usvaiselle järvelle, jonka takaisia puunlatvoja päivyt jo kultaa.

En pidä minkään valtakunnan kiirettä, vaan nakerran rauhassa aamupalaa ja nautin olostani. Matkaa seuraavalle leiripaikalle, Roninmaan laavulle Pukalajärven rannassa, on vain muutama kilometri, joten on aivan sama, missä vaiheessa päivää tuon taipaleen taitan.

Jos nyt taitan tänään ollenkaan – alkaa sataa. No, mitäpä tuosta. Katto pään päällä on kiinteä, eikä lämpötilakaan sateesta huolimatta laske häiritsevän alas. Lokoisaahan tässä on oleilla.

Että minä sitten tykkään näistä laavuista! Näissä on lähempänä luontoa kuin tuvassa majoittuessaan, mutta säästyy teltan pystyttämiseltä, purkamiselta ja suosituimpien seutujen ja ajankohtien ulkopuolella kantamiseltakin. Hyttyset ovat toki kesäaikaan ongelma, ja keväällä ja syksyllä puolestaan laavulla voi tulla vilu, mutta muuten nämä ovat majoitteita minun makuuni. Johtuneeko sitten siitä, että vaelluselämäni ensimmäisen yönkin vietin tällaisessa.

”Tykkään näistä laavuista!”

Sadetta piisaa pitkälle iltapäivään, ja kun se joskus kolmen jälkeen lopulta taukoaa, olen jo päättänyt, että jään Valkeajärvelle toiseksikin yöksi. Lähden kuitenkin kuljeskelemaan pitkin järven rantoja kameran kanssa. Maisemat ovat vähemmän jylhiä kuin Isossalahdessa, mutta mielenkiintoisia kalliomuodostelmia täältäkin löytää.

Tutkimusmatkani keskeytyy kuitenkin nopeasti, sillä sade palaa tauoltaan. Jatkan kamerankäyttöä laavun suojasta, ja kun kyllästyn hiukan rajallisiin näköaloihin, alan keitellä ruokaa.

Pari tuntia myöhemmin sade siirtyy taas muille maille, ja minä lähden vielä kuljeksimaan. Ilma viilenee, tuulenvireet tyyntyvät ja järvelle alkaa nousta taas usvaa. Ei enää juuri voisi kauniinpaa olla.

Seuraavana päivänä lähden hissukseen kuljeskelemaan kohti Roninmaata. Ensimmäinen tähtäinpiste on Vähä-Musturi -nimisen lammen rantaan merkitty tulipaikka.

Polku kiertelee kuivilla, kallioisilla kangasmailla. Metsä on nuorta tai ainakin lyhytkasvuista, eivätkä näkymät herätä suuria tunteita. Eivät ainakaan verrattuna niihin tunteisiin, jotka nousevat sisälläni sadepilvien taas paikallistaessa kulkijan ja kaatavan tämän niskaan hookaksoota oikein Esterin mitalla.

Jalkoihin tulee kummasti lisää vauhtia. Tiedän kyllä, että sateessa kerää niskaansa osapuilleen yhtä monta vesipisaraa riippumatta kulkuvauhdistaan, mutta ripeillä liikkeillä säästää ainakin taivasalla viettämäänsä aikaa.

Saavun Vähä-Musturin rantaan märkänä kuin, jos ei nyt ihan uitettu koira, niin ainakin sellainen, joka on pitänyt perusteellista hauskaa pihanurmikon sadettajan kanssa. Onneksi kiltit Metsähallituksen sedät ja tädit ovat kyhänneet lammelle puuvajan ja onneksi kiltit retkeilijät ovat kuluttaneet sen sisältöä sen verran, että katon alle yksinäinen kulkija mahtuu. Seiniä ei rakennelmassa tosin ole, vain sen verran riukua kattoa kannattelevien tolppien välissä, että muodostuu jonkinmoinen mielikuva kokonaisesta rakennuksesta, mutta onneksi sade liikkuu melko puhtaasti vertikaalissa.

Kokkaamaan liiterintapaisessa ei sovi, ei oikein edes istumaan. Ja sade jatkuu. Olen yleensä huonosti tylsistyvää sorttia, mutta nyt alkavat virikkeet olla vähissä.

”Onneksi” luonto kyllä osaa järjestää sitäkin. Tunnen vähitellen pakottavaksi käyvää, krhm, tarvetta lähteä kirmaamaan sateeseen ja mieluusti vielä laskemaan housutkin alas. Mainiota. Loistavaa. Juuri tätä kaipasinkin

Palattuani vajaan sommittelen mielessäni tilanteen tunnelmat runomittaan:

Korvessa
korpivessa,
tukalassa
Pukalassa,
kuusenjuureen paskoessa.

Kaikki loppuu aikanaan, suomalainen kesäsadekin yleensä. Poikkean Vähä-Musturilta Ikkalan kruununmetsätorpalle. Viehättävä pihapiiri, vaikken kämpästä kyllä Villin Pohjolan vuokria ehkä maksaisi.

Palaan mäkeä alas Iso-Musturin rantaan ja siitä edelleen kohti Pukalajärveä. Täällä metsä on kosteampaa, kuusivoittoisempaa ja jotensakin enemmän minun makuuni.

Piankohta yhytän Pukalajärven – tai jonkun vesistön nyt kumminkin, en näet aivan tarkkaan tiedä, missä olen. Käyttämäni polku lienee uudempi kuin peruskartta, jota seuraan. Onneksi se on kuitenkin selkeä ja johtaa kaiken järjen mukaan ennen pitkää johonkin. En huolestu eksymisestä; hätäkös minulla täällä.

Löytyyhän se Roninmaakin sieltä lopulta. Pettymys kyllä: maa laavun liepeillä on laajalla alueella pahoin kulunut, eivätkä nuo maisematkaan nyt niin ihmeellisiä ole. Hauska yksityiskohta on kyllä aivan rannan tuntumassa olevaan saareen vievä silta, tosin saaressakin on aluskasvillisuus tallottu tohjoksi.

Mutta aina tämä kotiolot voittaa. Levittelen kamppeeni ja virittelen nuotion. Laavussa on pari vaahtomuovipatjaakin, mutta ne jätän rauhaan. Syksyllä Syötteen Rytituvassa patja kyllä kelpasi, mutta voisi kuvitella, että laavussa sellaiseen kertyy kertaluokkaa enemmän ties mitä törkyä, jonka päällä en viitsi makoilla.

En puuhaa mitään sen kummempaa, olen vain, mietin ja lueskelen. Illan hämärryttyä koettelen vielä kamerani ominaisuuksien rajoja, mutta totean niiden niissä valaistusoloissa ylittyvän.

Viimeisen päivän asialista on lyhyt: Orivedelle ja kotiin. Lähden jatkamaan järven rantaa seurailevaa polkua Roninmaalta itään, kunnes tulen Juurakkoon vievälle tielle. Siirryn kulkemaan tietä, ohitan sen sulkevan puomin (miksiköhän semmoinen on tien poikki vedetty, kun Ikkalan kautta pääsee varsin lähelle Roninmaata?) ja päädyn kohtaan, jossa tullessani sekoilin suunnasta. Tästä pääsisin siis polkua pitkin lähtöpaikkaani, mutta päätän jatkaa tietä, kun se nyt on päivän teema.

Juurakossa katselen vielä ympärilleni ja tällä kertaa löydän kaivon, joka tullessa jäi huomaamatta. Hyvää vettä se tarjoaakin, ja voin kaataa varmuuden vuoksi kantamani järviveden pois. Sittenpä on aika heittää Pukalalle hyvästit ja lähteä maantielle.

Maantietä riittää turkasen pitkään, ja huomaan oikeastaan ensimmäistä kertaa, kuinka hankala sellaista on kulkea. En nyt tarkoita itse kävelemistä, vaikka sekin on tarpeeksi ikävää jäykkäpohjaisissa ja vaimentamattomissa vaelluskengissä, vaan esimerkiksi taukojen pitoa. Molemmin puolin tietä on syvänlaiset ja jyrkkärinteiset ojat, joissa on ainakin näin sateisina alkukesän päivinä vettäkin. Tieltä poistuminen jalkojen lepuuttelemaan on monimutkaisen operaation takana.

Vaan eipä se Orivesi sieltä kauemmaskaan karkaa, ja pääsen kuin pääsenkin lopulta taajaman syleilyyn. Kaupan kautta, suu makeaksi ja mieli virkeämmäksi ja bussiasemalle katsomaan, koska joku heittäisi kotiin.

Edellinen:
Syötteellä 03

Kommentoi
tarinaa

Seuraava:
Liesjärvellä 05