Metsän tummuus mulle tuokaa

Taas on aika hypätä pohjoisen-junaan ja kolkutella kohti Oulua ja edelleen Koillismaata. Taas on aika kiroilla liian pitkiä kilometrejä, särkeviä hartioita ja vihoittelevaa polvea. Taas on aika katsella nuotioon ja tähtitaivaalle, kaukana kaikesta. On aika tehdä mitä huvittaa, mennä mihin huvittaa, olla miten huvittaa, vailla ihmisiä, vailla aikatauluja.

Ei minun tarvitse etsiä itseäni, mutta aika ajoin on mukava omia itsensä taas itselleen.

Reissun luonne on tällä kertaa jotakuinkin irtonainen. Pirkan taipaleella ja Karhunkierroksella pelin henki oli selvä: oli päästävä pisteestä A pisteeseen B. Nyt minulla ei ole kovinkaan tarkkaa reittisuunnitelmaa. Syötteen luontokeskuksesta lähdetään ja sinne palataan, mutta väliin jäävät päivät ja yöt saavat kulua siellä, missä parhaaksi katsotaan.

Irtonaisuudesta ja lyhyenpuoleisesta valmisteluajasta huolimatta kaiken pitäisi, nyt kun juna lähtee, olla paremmin kunnossa kuin koskaan ennen. Eipä edellisen reissun valmistelutason lyömiseen tosin paljon vaadittaisikaan, mutta luulen nyt jotakuinkin maksaneeni tärkeimmät oppirahat vaeltajana ja alkavani pikkuhiljaa rutinoitua. Saas kyllä nähdä, potkaiseeko tämä itsevarmuus vielä omaan nilkkaan. Koputellaan puustoa ja toivotaan parasta.

Sääksi on luvattu sitä, mitä voi kuvitellakin: välillä sataa, välillä paistaa; yöllä on kylmä, päivällä vähemmän. Siitä tuskin tulee ongelmaa, kun kämppäöitä on enimmäkseen luvassa.

Saapa nähdä, millainen Syöte on paikkojaan. Kansallispuistonahan se on tuliterä, perustettu vasta kolmisen vuotta sitten, vaikka metsä ja maahan ovat siellä olleet aina ja iän kaiken. Hyvä kyllä, että uusia puistoja perustetaan edelleen. Enimmät niistä ovat tietysti ennestään suojeltuja alueita, joten luonnon ja sen säilyvyyden kannalta asia on se ja sama, mutta näin matkailijan kannalta siinä on eroa. Tiedän olevani pöhkö, mutta jotenkin kansallispuistossa on mielenkiintoisempaa käydä kuin vain suojelualueella. Ainakin puisto-status tarkoittaa kattavampia, niin kuin sanotaan, retkeilypalvelurakenteita. Monet niitä kyllä karsastavat, mutta minä olen vaeltajana vielä sen verran märkäkorva, että tykkään autiotuvista, laavuista ja merkityistä ja tarpeen mukaan pitkostetuista reiteistä. Sehän ongelma siinä kyllä on, etten minä ole ainoa, joka näin ajattelee: kansallispuiston perustaminen räjäyttää pahimmillaan alueen kävijämäärät pilviin. Terveisiä Repovedelle. Toivottavasti Syöte ei ainakaan vielä ole täynnä sakkia.

Paska kaapunni, Oulusta sanotaan, enkä voi olla eri mieltä. Kello viiden jälkeen aamulla ei keskustasta tunnu löytyvän roskaruokaa mistään. Valtakunta Tammelantorin grillistä tai Ratinan Shellistä!

No, onhan minulla rinkallinen ruokaa mukana, joten ei tässä nälkään kuolla. Sivistyksen turmeltuneista nautinnoista olisin vain halunnut nauttia vielä viimeiseen asti.

Pohjolan Turistiauto toimittaa minut sujuvasti Pudasjärvelle ja Nevakivi Oy sieltä Syötteelle. Taannoin Kuusamoon matkatessani ihmettelin, kun ei valtatien varressa näkynyt peltoja käytännöllisesti lainkaan. Ei niitä täällä syrjemmälläkään paljon tule vastaan, mutta jonkin verran kuitenkin. Tuleepa omin silmin bongatuksi sellainenkin kummajainen kuin myymäläauto, joten kyllä täällä vielä asutusta on.

Nevakiveläisen kuskin kanssa ihmettelen hetken, mihin oikein olenkaan menossa; olen jostain saanut käsityksen, että Luontokeskus on Syötekylän tietämillä, mutta kuski väittää sen olevan Iso-Syötteen kupeessa ja on tietysti oikeassa. Eipä siinä mitään, ensimmäiselle päivälle kaavailemani kävely lyhenee erinäisiä kilometrejä. Varmistan kuskilta, mihin aikaan bussi lähtee täältä, kun noin viikon päästä palailen metsästä.

”Älkää kysykö noin vaikeita!”

Luontokeskuksen väki on mukavaa ja palvelualtista. Vähän liiankin palvelualtista; haluavat tietää, mihin olen menossa ja koska tulossa, että osaavat huolestua, jos minua ei kuulu takaisin. Älkää kysykö noin vaikeita, en minä tiedä itsekään! Päädyn lopulta selittämään jotain epämääräistä, että tarkoitus on mennä Rytituvalle ja mahdollisesti sieltä Kouvaan tai Lomavaaraankin asti ja sitten takaisin, ja annan paluuajankohdan haarukaksi seuraavan viikon maanantain tai tiistain. Tiedot kirjoitetaan lapulle ja jemmataan tiskin taakse.

Seinälle on nostettu julmetun kokoinen kartta puiston tästä nurkasta, ja siitä minun onkin hyvä päivittää omaa karttaani, joka on peräisin viime vuosituhannelta. Raapustan paperille uusien tupien ja reittien summittaiset sijainnit; opas tosin kertoo, että seinän kartta on puolestaan jonkin verran edellä aikaansa, eikä kaikki siihen merkitty ole vielä aivan valmista.

Tarkastan, että pakollisia kangasmerkkejä on myynnissä, mutta en osta vielä, koska tulen samaa tietä takaisin, ja bussin aikataulun vuoksi väistämättä keskuksen aukioloaikanakin. Turha matkamuistoja on kymmeniä kilometrejä edestakaisin kantaa.

Tullessani keskuksessa pyöri lauma ala-asteikäisiä mukuloita, mutta ne häviävät nopeasti jonnekin. Vilkaisen itsekin näyttelyn läpi, jokseenkin kursorisesti kylläkin, sillä mieli palaa jo polulle.

Pihalla otan pari kuvaa luontokeskuksesta sekä perinteisen porttinäkymän läksiäisiksi. Saas nähdä, mitä tällä kertakäyttökömpylällä saa aikaan. Takavuosilta on joitain ihan hyviäkin kokemuksia, mutta voi olla, että vielä tulee ikävä oikeaa kameraa. Menikin hajoamaan, mokoma.

Sitten metsään. Mietin hetken, kiertääkö alun luontopolku vai oikaistako suoraan itse puistoon, mutta päätän, ettei oppikaan ojaan kaada. Aikaa ja varmaan voimiakin minulla on reilusti, kun Luontokeskus olikin luulemaani lähempänä. Mielenkiintoiseksi polku osoittautuukin. Näpsäisen kuvan ansaviritelmästä. Ei yhtä kekseliäs ja vittumainen pyydys kuin Hirtettyjen kettujen metsässä, mutta yksinkertainen ja varmaan tehokas.

Yhytän koululaiset uudelleen Pärjänjoen sillalla, jonne lauma on kokoontunut evästelemään. Lapset säntäilevät sinne tänne ilmeisen innoissaan; osa varmaan juoksisi saman tien Posiolle asti, jos opettajilta lupa heltiäisi tai silmä välttäisi. En ihmettele. Olisi minullekin maistunut kouluaikana excursio vaikka Repovedelle, mutta hyvä jos kerran Hämmänauteensuolla käytiin.

Jätän isänmaan toivot taakseni ja sukellan lopultakin varsinaisen puiston syliin. Hyvältä näyttää ja hyvältä tuntuu! Aivan samanlaista shokkia en koe kuin Oulangan puistoon astuessani, mutta ei voi valittaa tästäkään.

Polkujen risteyksestä suuntaan Koiraojan päivätuvalle, jossa olen aikonut ruokailla. Tupa on kyllä oikeastaan naamioitu kota: tulipaikka keskellä ja penkit seinustoilla. Olisiko tuo sitten kopa vai tuta? Sisällä on hämmentävän kylmä; ilmeisesti heppoisenpuoleiselta vaikuttava lämpöeristys toimii ainakin toiseen suuntaan… Päädyn trangioimaan rappusille.

Koiraojalta jatkan matkaa kohti Toraslampea, jonne olen huteran reittisuunnitelmani mukaan aikonut jäädä ensimmäiseksi yöksi. Lampea etelän kautta kiertäessäni polku ja reittiviitoitus hukkuvat silmistä parissa kohtaa, mutta eksymisen vaaraa ei edes minulla tupelolla ole, kun lampi näkyy enimmän aikaa vasemmalla puolella ja tuvalle vievälle tiellekin osuu väistämättä, kun kulkee suoraan itään.

Toraslammen tupa on sievä ja idyllisellä paikalla. Kyllä autiotupaverkosto on suomalainen kansallisaarre. Vuokramökkinä tästä voisi joutua maksamaan melkoisia maltaita, vaikka varustetaso onkin luokkaa askeettinen. Nyt kämppä on ilmaiseksi käytössäni, varmaankin vieläpä yksin minun, sillä en ole Pärjänjoen jälkeen nähnyt ristin sielua, en ihmisiä enkä eläimiä. Hyönteisistäkään eivät ilmassa pörrää kuin Rovaniemen Herhiläiset.

Enpäs tajunnut kysyä Luontokeskuksesta, miten on juomaveden laita puistossa. Toraslammen vesi näyttää suht’ ookoolta, vallankin ovelan kaivoviritelmän osalta, mutta varmuus olisi paras. No, eiköhän tästä selvitä.

Istuksin iltaa rannalla. Taivas on pilvessä, mutta sen mattamusta pinta vain korostaa metsän rauhaa. Jossain etelän-kaakon suunnalla tosin ulvoo lauma koiria – toivottavasti koiria, eikä jotain muita…

Aamupäivätuimaan lähden jatkamaan matkaa. Meininki on hankkiutua Peurolammen laavulle ja sieltä edelleen, jos siltä tuntuu, Rytituvalle.

”Onko ihan pakko tuollaisella joukolla?”

Peurolammella vastaan tulevat ensimmäiset ihmiset – kerralla sitten toistakymmentä. Ovat olleet yötä laavulla ja teltoissa sen liepeillä ja nyt vähitellen lähdössä matkaan. Ihan kilttiä väkeä ovat ja pahoittelevatkin aiheuttamaansa hässäkkää, kun minä keittelen makaroneja, mutta toivotan kyllä komppanian hiljaa mielessäni mahdollisimman kauas ja mahdollisimman pian. Vieraskirjaviestinsä mukaan olivat sosionomiopiskelijoita Oulusta, täällä johonkin koulutukseensa liittyvällä vaelluksentapaisella. Ei siinä mitään, hyvä homma heille, mutta onko ihan pakko liikkua tuollaisella joukolla? Miksei poppoota olisi voinut jakaa kahteen tai kolmeenkin osaan, perättäisille päiville tai viikoille? Jonkun etelästä lähtevän rippikouluryhmän koon voin ymmärtää olevan kustannuskysymys, mutta viiden-kuuden hengen porukat olisivat päässeet Oulusta tänne pikkubussilla tai parilla henkilöautolla ja parikymppiset korkeakouluopiskelijat pysyisivät varmaan aisoissa pienemmällä opettajakunnalla kuin teinit.

Toisaalta, nytpä noista selvittiin kertakohtaamisella. Saas nähdä, koska seuraavat ihmiset tulevat vastaan.

Jaaskamonvaaralla alkaa sadella jokseenkin kiinteää vettä tai melkoisen nestemäistä räntää. Pujahdan kuusen alle kiskomaan sadesuojaa rinkan ympärille ja odotankin hetkisen, josko kuuro menisi piankin ohi, mutta eihän se. Loppuupa ennen Rytitupaa kuitenkin.

Koiraojan tuvan tapaan täälläkin on turskatin kylmä, mutta kamiinan voi olettaa lämmittävän, kunhan ehtii. Lattia tosin jäänee vilpoiseksi, eikä sillä viitsi astella ennen kuin sukat kuivuvat.

Laittelen ruokaa, makaronia tietysti taas ja uutuuskokeiluna soijaleikkeitä, joita niin ikään koemielessä paistan Trangian pannussa kamiinan levyllä. Virheliike se, sillä yhdistelmä on vähän äkkikuuma, ja leikkeet ovat kärähtää. Hyviä niistä kumminkin tulee, vaikka läheisestä purosta hakemani vesi arveluttikin keskimääräistä enemmän.

Myöhemmin kyllä alkaa vatsassa kiertää. Tuskin varsinaisesta myrkytyksestä tai muusta Rukalla kokemastani pöpökatastrofista on kyse; onpahan vaan vähän ihmettelemistä elimistöllä uudessa bakteerikannassa. Silti parempaa vettä olisi mukava saada. Olisikohan Rytivaaran museotorpalla kaivo? Sitä voisi käydä huomenna katsomassa. Keväällä Koverossahan kaivo pelasti päivän tai parikin. Voisi tietysti hankkia myös jonkun vedenpuhdistussysteemin, mutta jotenkin se tuntuisi Suomen oloissa turhalta ja suorastaan, en tiedä, väärältä.

Hittolainen, kämpän takamaastostahan löytyi lähde! Rytivaaran kaivot sikseen! Kehveli vain, kun etsin aiemmin lähdepolkua väärältä puolen kämppää, vasemmalta oikean sijaan, enkä löytänyt. No, tuntuu ruoka sisällä pysyvän puropohjaisenakin.

Ilta pimentyy ja ulkona sataa aika tavalla, mutta sisällä on lämmintä ja kuivaa, ja kynttilä ja taskulamppu valaisevat mukavasti. Ei ole kämppään muita tulijoita täksikään yöksi.

Jo hobitit tunsivat tämän tunnelman:

Liedessä hehkuu tulen puna,
katon alla on vuode sijattuna.
Toki vielä ei uupumus jalkoja paina,
joka nurkan takana kohtaamme aina
yhä uudet kivet ja uudet puut,
joita ei ole nähneet ketkään muut.

Mietin, mihin suuntaisin seuraavana päivänä. Yhä pohjoiseen kohti Lomavaaraa, vai jo takaisinpäin? Vai jäisinkö tänne toiseksikin yöksi, kun hartiat jumittavat niin vietävästi? Lomavaara olisi Posion puolella, jolloin tulisi käytyä siinäkin kunnassa, ja Lapissa, ja maisemiakin siellä kuulemma on.

Jätän suunnanvalinnan aamuksi ja alan pohtia, mitä olen jo ottanut opikseni tulevia vaelluksia silmällä pitäen. Vesipaikoista on ensi kerralla syytä ottaa etukäteen selvä. Alan pikkuhiljaa tajuta kyllä etsiä niille vieviä polkuja leiripaikkojen liepeiltä, mutta helpommalla pääsisi, kun tietäisi, mistä hakea. Toisekseen ruokaankin voisi kiinnittää toisella tavalla huomiota. Enemmän ja parempaa syötävää! Grammajahti hiiteen, tänne on tultu nauttimaan elämästä – toki vähän masokistisellakin tavalla, mutta ei sen tarvitse syömisiin ulottua. Positiivisena huomiona, ensikin kerralla, lyhyet päivämatkat (10–15 km) ovat erittäin jees minun polvelleni. Varusteista voisi mainita, että kakkoskengät ja vaihtohousut olisivat paikallaan. Jeesusteippikin unohtui rinkasta.

Vaan eipä vielä ole mitään mennyt pahasti pieleen, joten onnittelen itseäni toistaiseksi hyvin sujuneesta vaelluksesta ja kellahdan patjalle. Kyllä, patjalle, mikä tuntuu autiotuvassa periaatteessa vähän kerettiläiseltä, mutta lonkkani ei kyllä valita. Mmmh, täällä voisi tosiaan viettää toisenkin yön…

Kaavailtu rokulipäivä varmistuu tehokkaasti, kun mulautan aamuisella vedenhakureissulla jalkani hetteeseen. Virittelen kengän kuivumaan kamiinan ylle, mutta nähtäväksi jää, kuivuuko se kunnolla koko viikkona. Hartiatkin ovat kyllä siinä kunnossa, ja selkä, että lepo tehnee hyvää. Ihme kyllä jalat eivät liiemmin kitise. Päätä kyllä särkee. Johtuneeko sekin hartiajumista, kofeiininpuutteesta vai mistä?

Vaan päivä on kaunis. Aurinko paistaa poutapilvien lomasta kämpän kuistille ja puro solisee etuoikealla. Lomavaara taitaa jäädä tällä reissulla näkemättä, mutta mihinpä tästä nyt haluaisi lähteäkään?

”Mihinpä tästä haluaisi lähteä?”

Ihmisiäkin näkyy. Kaksi päiväretkeläistä saapuu kahvittelemaan nuotiopaikalle. Naiset kysyvät, olenko hanhimetillä. Kiistän olevani. Hyvin on kuulemma muilla saalista tullut. ”En metsästä, pidän metsästä”, tuumin, vaikkei minulla kyllä mitään jahtihommia vastaan sinänsä olekaan ja riistaa mieluusti syön. Rupean miettimään, mitä nämä paikalliset oikein ajattelevat siitä, kun joku tulee satojen kilometrien päästä heidän takamailleen kuljeskelemaan sinne tänne vailla mitään tarkoitusta tai päämäärää. Täällä on kai enimmäkseen metsässä kuljettu hyötynäkökohdat mielessä, vaikka kävelyllähän nämäkin nyt vain ovat.

Lähipurosta saisi kuulemma purotaimenia, mutta minulla ei ole kalastukseen välineistöä, eikä oikein taitoakaan. Ruokavalioni monipuolistuu silti, sillä vieraani tarjoavat teetä, keksejä ja makkaraakin. Mukavia ihmisiä siis, niin kuin ovat kaikki täällä päin tapaamani olleet. Voisin muuttaa Koillismaalle asumaan.

Naiset lähtevät takaisin sinne, mistä tulivatkin, ja minä jään tuvalle sadattelemaan päänsärkyä ja sitä, että olen unohtanut särkylääkkeet rinkasta.

Kämppään on joku jättänyt Raamatun. Mielessä käy, josko viskaisin sen kamiinaan, mutta annan kuitenkin olla. En vain käsitä, mitä sillä tällaisessa paikassa tekee. Kun katsoo kirjaa autiotuvan pöydällä ja sen jälkeen viereisestä ikkunasta ulos, ei voi kuin naurahtaa. Verrattuna siihen, mitä ikkunan takana on, kirja on niin pieni ja mitätön ja sen sisältö epäolennaista ja vierasta ja kuivaa kuin aavikon hiekka, jonka seuduilta tuo traditio on lähtöisin. Minun jumalani ovat täällä lähellä ja puhuvat kielellä, jota minä ymmärrän ja asioita, joille on minulle merkitystä. Eivät he tarvitse ruskeaan keinonahkaan sidottua kirjaa sanomaansa julistamaan, he ovat itse sanomansa ja he ovat kaikkialla.

Kuin pisteeksi näiden ajatusteni perään näen ikkunasta kuukkeleita. Vien niille ruokaa pihalle, tuliaisia Tapiolle.

Yleisesti ottaen on kyllä todettava, että tämä Syöte on hieno paikka, ja ilmeisen tuntematon suurelle yleisölle, vallankin tämä Lomaojan pohjoispuoli. Maisemat nyt eivät enimmäkseen niin ihmeellisiä ole, mutta sen vastapainoksi maasto on erittäin helppokulkuista. Kämpät ja laavut ovat hyväkuntoisia ja Syötekeskuksessa mainiot palvelut ja toimivat kulkuyhteydet. Saa nähdä, koska ihmiset tämän löytävät.

Loppupäivän viihteestä vastaa Ukko Ilmarinen. Iltapäivällä ripsii kuuroittain vettä, ja niiden välissä näkyy kahteenkin otteeseen upeita sateenkaaria. Illaksi taivas selkenee ja paljastaa mahtavimman tähtiloiston, jonka olen eläessäni nähnyt. Äkkään Alcorinkin, mitä ei ole kai koskaan ennen tapahtunut. Taivaanrannassa kyräilee Mars, punoo juoniaan punaisena kuin piru ja kirkkaana kuin enkeli. Satelliitteja (tai lentokoneita tai mitä lie) ja tähdenlentoja kulkee kirjokannen poikki, vieläpä yksi melkoisen kirkas tulipallo. Oikeastaan vain kuu ja revontulet jäivät puuttumaan, mutta rajansa kai kaikella.

Vastentahtoisesti ja niska kuikuilusta kipeänä hankkiudun yöpuulle. Seuraavana päivänä takaisin etelän suuntaan, ehkä Lomaojalle tai tarpeen vaatiessa Toraslammelle. Toivottavasti kenkä nyt kuivuisi.

Lähden paluumatkalle hieman huolissani. Millainenhan ryysis on lähempänä Syötettä nyt, kun viikonloppu on tulossa? Ovytos.

Retkeilijöistä nyt ei niin suurta harmia ole, mutta en haluaisi joutua jonkun epämääräisen metsästys-, kalastus- ja/tai kaljoitteluporukan kanssa samoille tulille.

Kengänpeijooni ei taida kuivua ennen Tamperetta, mutta käveleehän sillä.

Omia jälkiä pitkin palaileminen on aina ollut minun vaeltajan luonnolleni vierasta. Mieluusti tulen lähikaupastakin pois toista kautta kuin sinne menen. Nyt ei kuitenkaan ole valinnanvaraa, ja ovathan maisemat joka tapauksessa erilaiset, kun niitä tarkastelee 180° eri suunnasta.

Suopursu tuoksuu Jaaskamonvaaran pitkässä pohjoisrinteessä kuin viettelijättären hajuvesi. Kotiinko päin sinä jo olet kulkemassa? Älä mene, älä mene vielä, jää tänne luokseni, täällä on kotisi… En kuitenkaan joudu metsänpeittoon, vaan polku ja kartta pitävät yhtä. Valitettavasti.

Peurolammella pidän taas tauon. Tällä kertaa siellä ei näy tulevia sosionomeja eikä meneviä muitakaan. Rytituvalla viisastuneena en lähde tarpomaan suolammen hyllyvälle rannalle vedenhakuun, vaan etsin ja löydänkin lähistöltä jotoksen, joka vie lähteelle. Hähä! Kuvittelen jo melkein olevani kokenutkin vaeltaja.

Mieleen kyllä tulee, että kun näitä vesipaikkoja kerran on, Metsähallitus voisi merkitä ne kulkijoiden iloksi. Muuten umpipaskalla Pirkan taipaleellakin oli yhdessä kohtaa oikein viitta ”Lähde 0,5 km”, ja se sivupisto totta vie kannatti. Päätän ottaa asian puheeksi palatessani Luontokeskukselle.

Lomaojan laavu on pystytetty dramaattiseen paikkaan jyrkkärinteisen notkon reunalle. Itse oja virtaa notkon pohjalta, ja sieltä saa kelpo juomavettä, joten päätän jäädä tänne yöksi. Vaellusperiaatteisiini kun sitä paitsi kuuluu vähintään yksi neljän seinän ulkopuolella vietetty yö per reissu.

Onneksi on vaihtosukat, muuten mahtaisi varpaita palella kostean kengän jäljiltä. Nyt on kyllä lämmintä ja lokoisaa, kun aurinko paistaa laavuun.

Paikalle ilmaantuu kaksi miestä ja koira. Kertovat olleensa laavulla edellisen yön ja suuntaavat nyt lounaaseen päin. Myöhemmin luen vieraskirjasta äijien juhlistaneen oloaan sikareilla ja konjakilla. Jään miettimään. Sikareista minä nyt en niin välitä, mutta miten olisi sen konjakin laita, toimisiko? Kesällä tuli Saimaalla telttaillessa testattua appiväen tarjoamaa rommia, joka ei ollut huono valinta, mutta tavallaan kenties liiaksi eteläinen ja imelä. Aito pohjoisten metsien juoma olisi toki pontikka, mutta näihin leppoisiin iltatunnelmiin mahtaisi se olla turhan raakaa tavaraa. Sen sijaan viski, kernaasti skottilainen, voisi vallankin näihin syystummiin iltoihin käydä hyvin. Näillä selkosilla viinan pitää olla sopivasti juro ja synkkä, savuinen ja havuinen.

Ilta alkaa käydä niin tummaksi, ettei näe enää lukea eikä liioin kirjoittaa. Se meinaa nukkumaanmenoaikaa vaeltajalle. Nähtäväksi, tai tunnettavaksi, jää, miten yöllä tarkenee. Vaatetta päälle vain, eihän tässä monta tuntia tarvitse värjötellä.

Lisään puita nuotioon ja mietin, voisiko tämä Syötteen standardisoitu laavutyyppi olla lämmityksen kannalta paremminkin suunniteltu. Ehkä lattiaa alemmas ja katto matalammaksi ja kallistukseltaan loivemmaksi? Ainakin seinät voisivat ulottua koko matkaltaan kattoon asti… En kyllä ole termodynaamikko. Ehkei laavussa vain saa lämpöä pysymään.

Yöllä on kylmä, ei siitä mihinkään pääse. Nuotio sammuu väistämättä, kun en jaksa pomppia kipinämikkona sitä kohentamaan. Mistähän tämä varusteiden puolesta kiikastaa? Pussin nimellisominaisuuksien pitäisi näihin säihin riittää hyvinkin, mutta vilu vain tulee. Ilmeisesti eniten kohennettavaa on alkeistason makuualustassani.

Melkein kyllä tulee puistatuksia muutenkin kuin kylmästä. Pitkin yötä etumaastossa, jossain purolaakson rinteessä tai sen pohjalla, rymyää jotain isoa. Poro kenties? Hirvi ehkä? Karhu? Selvittämättä jää, sillä otus ei tule ylös asti. En nyt suoranaisesti pelkää, mutta vähältä pitää, ettei citypentu huolestu.

”Etumaastossa rymyää jotain isoa.”

Muuten ei kyllä ole elukoita liiemmin näkynyt tällä reissulla. Karhunkierroksella tuli poroja vastaan useammankin kerran, mutta täällä ei ole silmiin sattunut kuin jätöksiä pitkospuilla. Kuljenko silmät kiinni, vai eikö Pudasjärven fauna tykkää minusta?

No, eipä tykkää lähistön yökyöpelikään, ei ainakaan niin paljon, että tulisi maistamaan. Nukahdan lopulta ja nukunkin kohtuullisen hyvin.

Pidän tavallistakin lyhyemmän päivän: huitaisen vain muutaman kilometrin Toraslammelle. Kun reissu ei ulottunut Posion puolelle saakka, on minulla aikaa yllin kyllin. Missään tapauksessa kun puistosta ei pääse pois ennen maanantaita, bussi näet kulkee vain koulupäivisin.

Puolittaisen lepopäivän vastineeksi huomenna voisi suortua taipaleelle suht’ hyvissä ajoin. Olen aikonut poiketa Ahmakallion näköalapaikalla ja yöpyä Ahmatuvalla.

Paistattelen syyspäivää lammen rannalla. Etelästä käy leppeä tuuli, ja kesän viimeiset suruvaipat lennähtelevät sinne ja tänne nauttien lämmöstä nekin.

Viikonlopustako johtunee, mutta iltaa kohti alkaa meno vilkastua ja tunnelma tiivistä. Ensin paikalle pyyhältää kaksi sälliä maastopyörällä. Mukavan oloisia kavereita, mutta enpä valita, kun sanovat tulleensa käymään eivätkä olemaan.

Seuraavaksi lammelle saapuu kaksi oululaista naisihmistä, ja he jäävät myös yöksi. Mikäpä siinä tietysti, tupaanhan kyllä mahtuu, eivätkä nämä ainakaan miltään häiriköiltä vaikuta.

Vielä kolmaskin seurue rantautuu ei-aivan-aution tuvan tienoille. Lammen yli veneilee kaksi paikallista kalahenkilöä ja koira. Pariskunta kertoilee mukavia seudun historiasta, saamme muun muassa kuulla, että kämppä on entinen savotan sauna, jos kohta pari vuotta sitten remontoitu melkolailla tunnistamattomaksi. Kummituskin täällä pitäisi olla, muuan Soppelainen, joka 1800-luvulla eleli näillä main ja tarinan mukaan hukutti eukkonsa Toraslampeen.

Kalastajat tuuppaavat veneensä vesille ja lähtevät koettamaan Ahdin suopeutta, me jäämme nuotiolle istumaan. Hyttysenketaleet ovat sittenkin jääneet sankoin joukoin henkiin alkuviikon hallaöistä ja ilmestyvät nyt häiriköimään. Missä ne aiempina öinä lymysivät?

Tytöt lähtevät vielä Pärjänjoelle kalaan, ja minä jään kämppään lukemaan vieraskirjaa. Siitä löydän pari hatunnoston arvoista merkintää. Profeetta Pajunoja Kittilästä kirjoittaa 16.10.2001 lähteneensä 12 päivää aikaisemmin Korouomalta ja pyrkivänsä päättämään reissun 4.11 Kuusamon linja-autoasemalle, kunhan kiertäisi ensin Taivalkosken ja Hossan kautta – niin, ”ellei sitten UFO tule taivaasta alas ja sieppaa kyytiin.”

Toista kuukautta reissussa. Siinä alkavat nämä minun viikon visiittini olla pientä. Hienoahan se olisi tuollaisia vaelluksia tehdä… vaan kestääkö polvi? Kestääkö selkä? Kestääkö pää? Kestääkö parisuhde? Tietysti jos lyhyitä päivämatkoja pitäisi ja/tai rokulipäiviä, ja välillä kävisi ihmisten ilmoilla (pakkohan se on, ruoan puolesta), niin sitten ehkä, vaikka tuohon viimeiseen ongelmaan ei taida olla noistakaan konsteista apua. Mukaanhan sen kullan voisi tietysti ottaa, ainakin osaksi matkaa.

Vaan vielä korkeammalle pitää hattua nostaa sille äijälle, joka oli kirjan mukaan lähtenyt Haminasta 52 päivää aiemmin ja sanoi olevansa puolivälissä vaellusta. Siinä alkaa olla jo ns. asennetta.

Minullehan ei tästä tule 52 päivän sijaan kuin noin 52 kilometriä, mutta reissun luonne onkin ihan tarkoituksella muuta kuin matkantaittoa.

Pärjänjoki ei suo saalista, vaan tytöt palailevat tyhjin käsin. Istumme iltaa nuotiolla, he tarjoavat punaviiniä (josta nyt en kauheasti välitä) ja rommia (joka kyllä menee!) Pelottavaa ja vähän ahdistavaakin tällainen vieraanvaraisuus. Tuntee jäävänsä kiitollisuudenvelkaan, kun ei ole juuri mitä tarjota takaisin – ihan siitä syystä, ettei ole ottanut rinkkaansa vierasvaraa, kun se muutenkin painaa tarpeeksi. Helppohan siinä on päivä- ja viikonloppuretkeläisten tarjota kevyistä repuistaan.

Illasta tulee rattoisa. Taidan päihtyä aika tavallakin – mikä aiheuttaa vähän tunnonvaivoja, mutta tuskin minä pahemmin häiriköin. Juttelemme niitä näitä, saan kuulla muun muassa Rovaniemen metrosta.

Aamu valkenee likimain krapulaisena. Hyi helvetti. Harmittaa ja vähän hävettääkin. Ei tämmöinen kuulu näihin touhuihin.

Käppäilen jo tutuksi tulleita polkuja Ahmatuvan suuntaan, tosin kierrän Toraslammen toiselta puolelta minimoidakseni omien jälkien tallaamisen. (Voisin tietysti kiertää Ahmavaaralle Lomaojan kautta, mutta arvelen kartasta korkeuserojen olevan siellä siksi kovemmat, että en viitsi ehdoin tahdoin ärsyttää tähän asti hyvin käyttäytynyttä polveani.)

Luon kaihoisia katseita Ahmatuvan saunaan, jonka ovi ei kuitenkaan aukene minulle. Autiotuvan ovi sentään avautuu, ja sisällä paljastuu omituisin niistä muutamista kämpistä, joissa olen käynyt. Makuupaikat ovat ylhäällä parvilla, ja jos Rytituvan yksinäinen patja tuntui harhaoppiselta, ovat parville levitetyt vaahtomuovivuoret jo silkkaa rienausta. Ja yhden seinän vallannut geologinen näyttely… Kaikkea sitä.

Kiirehdin jatkamaan matkaa Ahmakallion suuntaan. Tornista avautuvatkin huikaisevat näköalat yli Koillismaan. Kannatti säästää tämä reissun loppuun; paitsi että se on kelpo kohokohta sinänsä, on myös antoisampaa nähdä, missä on kulkenut kuin missä aikoo kulkea. Syöte hallitsee maisemaa, totta kai, mutta erotan myös Toraslammen ja Jaaskamonvaaran. Tuolta tulin, tuolla kävin, tuonne menen…

”Tuolta tulin, tuolla kävin, tuonne menen…”

Yritän tunnistaa itäkoillisen suunnalta Salmitunturia ja Pyhitysvaaraa, joiden mailla olen suunnitellut myös joskus poikkeavani, mutta en osaa sanoa, mikä kaukaisuuden sinertävän vihreistä nyppylöistä on mikin. Yritän tallentaa näkymää kameraan ja näppään myös ensimmäisen omakuvan vaelluksillani, tosin vain siluettiversion.

Palailen Ahmatuvalle. Tutkiessani ympäristöäni löydän jätepisteen, mutta onneksi en ole suunnitellutkaan jättäväni sinne mitään, jokainen pönttö kun on tupaten täynnä. Odottavatko talvea ja moottorikelkkakuljetusta, vai mitä?

Kokkailen tuvan kuistilla päivällisen ja totean muonavarojen mitoituksen osuneen vaihteeksi jotakuinkin kohdalleen. Vielä kun muistaisin oikeat määrät ensi kerrallakin.

Jos tupa on kumma kaikin puolin, on kumma myös kamiina, jokin ihme skandinaavi, Jøtul, joka syö puolet tikkuaskista ennen kuin suostuu syttymään. Mutta kieltämättä parvella on mukava maata. Yksin olen taas kerran.

Reissu alkaa olla ohi, ja alkaa kai olla aikakin – ainakin aika piipahtaa sivistyksen parissa. On täällä metsässä kyllä niin rattoisaa, että mahdollisimman paljon täällä pitäisi yrittää olla. Muitakin hommia tietysti aina on hoidettavana, mutta tämä tämänvuotinen ratkaisu, yksi reissu toukokuussa ja toinen syyskuussa, toimii kyllä niin hyvin, että sen voisi ottaa tavaksi.

Mihinkähän ensi vuonna? Voisi kokeilla lähteä autolla, niin ei olisi paluun ajankohta julkisten aikataulujen varassa. Haittapuolena sitten tietysti pitäisi palata sinne, mistä lähtikin.

Paikkojahan kyllä piisaa, autolla liikkuvalle varsinkin. Varmaan keväällä pysytellään etelämmässä (Repovesi? Lauhanvuori? Koli?), mutta syksyllä veri vetää tänne Pohjoiseen. Riisitunturi? Hiidenportti? Josko jo UKK, ellei peräti Lemmenjoki…?

Aamulla liikkeellelähtö osoittautuu hankalaksi. Enkö sitten alitajuisesti haluakaan palata rintamaille, vai mistä kiikastaa, mutta kun lopulta pääsen polulle, täytyy nämä vaelluksen viimeiset kahdeksan kilometriä rytyyttää puolittaisena pikamarssina. Selviäähän siitä, mutta lujille se ottaa.

Tapaan Luontokeskuksen liepeillä yhden puiston työntekijöistä; vaihdamme muutaman sanan vaellukseni kulusta. Millaistahan täällä olisi olla töissä? Työympäristössä ei ainakaan olisi valittamista, vaikka toisaalta ehkä on parempi, että näihin ihaniin maisemiin ei leipiinny.

Kiireestä huolimatta olen lopulta keskuksella vallan hyvissä ajoin. Siistiydyn vessassa miten taidan ja ilmoitan selvinneeni hengissä takaisin joten minun varalleni jätetyn lapun voi poistaa sieltä tiskin takaa. Mainitsen oppaalle vedenetsintäpulmista ja kysyn, voisiko vesipaikkoja merkitä maastoon, kun ne nyt tuntuvat tuommoisessa puoliyleisessä tiedossa tuvilla ja laavuilla olevan. Opas kertoo ongelman olevan tiedossa, mutta huomauttaa, että jos he alkaisivat paikkoja virallisena tahona mainostaa, heille lankeaisi myös vastuu valvoa veden laatua. Myönnän, etten ollut tullut tuota näkökantaa ajatelleeksi. Opas tuntuu olevan hyvinkin kiinnostunut vaellukseni sujumisesta. Ilmeisesti nuoressa ja matkailun kannalta vähän keskeneräisessäkin puistossa liikkuu minunlaisiani rinkkaselkiä vielä vähänlaisesti ja palautetta halutaan. Eipä minulla paljon vesikysymyksen lisäksi pahaa sanottavaa, sillä hyvinhän reissu sujui. Alkumatkan reitinseurantavaikeudet Toraslammen eteläpuolella mainitsen ja nekin vähätellen, saattoihan olla omaa sokeuttani koko juttu.

Puodista ostan perinteisen kangasmerkin ja myös pehmosuden (joka on koira, mutta jonka minä päätän nyt olevan susi), jolle annan siinä paikassa nimen Linux.

(Miksikö Linux? No, kun on kerran olemassa Linux nimeltä Suse, on kai aivan johdonmukaista, että on myös ’suse’, kuten sutta meillä päin sanotaan, nimeltä Linux.)

Vielä kerkeän hörpätä niin ikään jo vaellusperinteisiini iskostuneen colapullollisen ja syödä munkin Luontokeskuksen kahviossa. Myyjäneitokainen kysyy, olenko kauankin ollut metsässä, ja kerron viivähtäneeni siellä viikon. Tämä tuntuu tekevän likipitäen vaikutuksen, ja tyttö huokaisee kaihoisasti, että kunpa hänkin joskus pääsisi moiselle reissulle. Minua tämä kummastuttaa, metsähän on hänellä päivittäin aivan vieressä ja kai kahvion kassaltakin viikon loman silloin tällöin voi saada. Kehotankin häntä, että senkun lähdet, ei se sen vaikeampaa ole. Toivottavasti hän ottaa vinkistä vaarin.

Nevakiveläinen saapuu pihaan, ja kuskikin muistaa minut edelliseltä viikolta. Kiertelemme pitkin Pudasjärven takamaita poimien koululaisia kyytiin ja jättäen heitä pois. Hyvä palvelu kyllä, bussi pudottaa pienet parhaimmillaan aivan kotiportille. Ei tarvitse hiihtää ylämäkeen molempiin suuntiin kesät talvet niin kuin minun lapsuudessani. Kuski näyttää tuntevan joka muksun henkilökohtaisesti, ja mikäpä ettei.

Pudasjärveltä Ouluun, jossa olen vaihteeksi päiväsaikaan ja voin pyörähtää kaupungillakin aikaa tappaakseni. Ostokset rajoittuvat lähinnä elintarvikkeisiin, mutta tuleepa tutustuttua paikkoihin. Sitten takaisin asemalle, jonne pendolino piankohta suhahtaakin. Rinkka hyllylle, takamus penkkiin, ja vaellus alkaa siirtyä realiteettien joukosta muistojen maailmaan.

Edellinen:
Pirkan taivalta 03

Kommentoi
tarinaa

Seuraava:
Pukalassa 04