Metsän tummuus mulle tuokaa

Jokaiselle vaeltajalle kehittyy ajan mittaan tiettyjä tapoja ja periaatteita. Nämä olen minä havainnut hyviksi omilla reissuillani.

Yksin

Vaellan mieluiten yksin. Korkeintaan voi matkassa olla joku läheinen, jonka tuntee hyvin ja jonka kanssa tietää tulevansa toimeen. En minä epäsosiaalinen ole, mutta niin mainioita ihmisiä kuin ystäväni ovatkin, en kaipaa heitä metsässä.

Yksin vaeltaessani saan itse päättää, minne menen ja mihin tahtiin, vai menenkö minnekään. Voin kiristää vauhtia tai pysähtyä ihailemaan maisemia milloin vain haluan. Voin makoilla pussissa puolille päivin tai nousta ennen aurinkoa. Minun ei tarvitse odotella muita eikä muiden minua.

Toisekseen siinä, että olen yksin luonnossa, on minulle merkittävä henkinen ja suorastaan hengellinen lataus. En usko tavoittavani sitä porukassa – jo siksikään, ettei silloin oikein kehtaa puhua itsekseen…

Yksin vaeltamisesta varoittaa tietenkin jokainen vaellusopas. Olenko siis hullunrohkea? En. Liikun vielä toistaiseksi merkityillä reiteillä tai sellaisilla seuduilla, joilla apu on tarpeen tullen lähellä. Myöhemmin, kokemuksen kartuttua, karannen oikeisiin erämaihinkin, mutta en ennen kuin osaan huolehtia itsestäni.

Kaduilla ja maanteillä ihmisiä kuolee ja vammautuu vähän väliä. Silti monet meistä ajavat autoa, tai kävelevät tai pyöräilevät autojen seassa, liiemmin ajattelematta ottamaansa riskiä. Minä arvelisin olevani metsäpolulla paremmassa turvassa kuin konsanaan Hämeenkadulla.

Kiirehtimättä

Minulla on reissuillani useinkin tavoite, joko aikamääräinen (kuten puolitoista viikkoa kuljeskelua) tai matkamääräinen (pisteestä A pisteeseen B) – mutta ei koskaan molempia yhtä aikaa. Kutsuisiko tätä nyt sitten heisenbergiläiseksi vaellusperiaatteeksi… Tietysti matkamääräisilläkin vaelluksilla on jokin ulkoisten olosuhteiden määräämä enimmäiskesto, mutta pyrin pitämään haarukan mahdollisimman väljänä.

Metsässä en alista itseäni aikatauluihin, eivätkä reissuni ole suorittamista. Minun ei erityisemmin tarvitse todistaa mitään, ei itselleni eikä ainakaan muille.

Muita omituisuuksiani

Olen laiska pystyttämään ja purkamaan (ja, on tunnustettava, jopa kantamaan) telttaa, joten suosin majoituksessani autiotupia ja kiintolaavuja. Näistä mieluiten yövyn tuvissa, ainakin jos niissä ei ole tungosta, mutta periaatteenani on mahduttaa joka retkeen myös vähintään yksi neljän seinän ulkopuolella vietetty yö.

Yöpymisistä puheen ollen vaelluksella tarkoitan vähintään kolme yötä kestäviä reissuja; tätä lyhyemmät ovat retkiä. Niin ikään saatan joskus joutua lyömään lukkoon joitain matkamääräisiä määritelmiä, mutta toistaiseksi sellaisille ei ole ollut tarvetta.

Harrastan myös Minnan ja Maritan tavoin kansallispuistobongausta. Minun säännöissäni pelkkä vierailu puistossa ei riitä, vaan siellä tulee myös yöpyä ennen kuin voin hankkia tempauksen kunniaksi puiston tunnuksella varustetun kangasmerkin.

(Yllä mainittu vaatimus on sitten saanut minut myös määrittelemään "yöpymisen": kello 20:n ja 10:n välillä vähintään neljä yhtäjaksoista tuntia saman hehtaarin alueella. Kyllä, epäilen itsekin joskus mielenterveyttäni.)